Pelinjohtajan debrief

Viikko sitten pelattiin vihdoin yli vuoden, enemmän tai vähemmän aktiivisen, suunnittelemisen ja kirjoittamisen jälkeen Łódź/Litzmannstadt 1944. Kuten varmasti aina, pelistä muodostui pelinjohtajille rakas projekti, mutta myös raskas. Välillä itsekin ahdistuin asioista, joita pelaajiemme päidenmenoksi suunnittelimme. Ennen kuin pelin paperille saattaminen oli kunnolla aloitettu, molemmat mietimme pelin perumista. Onneksi kuitenkin vähän väkisinkin loimme pelimaailmalle aikajanan ja hahmojen sukupuun, sillä niiden parissa vietettyjen tuntien jälkeen olimme molemmat taas sitä mieltä, että tässä pelissä on potentiaalia olla jotain uutta ja erilaista. Se tunne ja hahmojen kehittäminen antoi taas uutta intoa, eli projektin pahin alamäki oli selätetty.

Idea pelille lähti osaksi siitä, että halusimme pelinjohtajatar-kumppanini Elisan kanssa järjestää jonkin pelin taloni kellarissa, joka on hyvinkin autenttinen, 50-luvulle jämähtänyt pienen kerrostalon kellari. Alusta alkaen oli tarkoitus kirjoittaa muutaman pelaajan peli, jossa pelaajien olisi mahdollista päästä normaalia syvemmälle oman hahmonsa ajatusmaailmaan ja tunteisiin. Pienen pelialueen, eli muutaman neliömetrin kellarikomero, antoi oivat puitteet hahmoon uppoamiselle. 

Aiheeksi valittiin aika samantien kellaripelin idean saamisen jälkeen toisen maailmansodan Puolan juutalaiset. Internetin selaamisen jälkeen paikka tarkentui Łódźin ghetoksi ja aika gheton tyhjentämisen alkuun. Heti oli selvää, ettei tästä pelistä tulisi ihan jokaiselle larppaajalle sopiva peli: neljä tuntia pienessä kellarikomerossa ahdistavien aiheiden ja ajatusten kanssa. 

Saimme kuitenkin lopulta tarpeeksi ilmoittautumisia, ja vähän valinnanvaraakin oli. Pelipäivä valittiin yhdessä pelaajien kanssa, sillä neljän hengen peli antaa mahdollisuuksia ja joustavuutta. Jotta hahmoista tulisi pelaajille tarpeeksi tuttuja ja omia, pidimme jokaisen kanssa normaalia pidemmän hahmobriiffin/tapaamisen. Hahmoja ei kirjoitettu normaaliin proosalliseen muotoon, vaan ne koottiin hahmolle tapahtuneiden asioiden mukaisesti kronologisessa järjestyksessä ranskalaisille viivoille. Noissa ranskalaisissa viivoissa oli lähinnä pelinjohdon päättämät tapahtumat: historialliset, hahmon ja perheen omat. Tapaamisissa sitten keskusteltiin hahmolle tapahtuneista asioista ja siitä, miten ne ovat vaikuttaneet hahmon ajatusmaailmaan/tunteisiin/tekoihin. Pyrimme kirjoittamaan hahmoista ns. tunteettomia ja luonteettomia, jotta pelaajille olisi mahdollisuus vaikuttaa hahmon sisimpään. Eihän se täysin onnistunut, koska hahmoista oli tullut pelinjohdollekin omia ja tärkeitä. 

Toinen tärkeä piirre pelissä oli alkuhetkistä saakka, syvien hahmojen lisäksi, juutalaisuus.  Usein larpeissa uskonto jää pintapuoliseksi raapaisuksi, verrattuna siihen kuinka tärkeässä osassa uskonto on oikeasti uskonnollisten ihmisten elämässä. Arkipäiväinen rukoileminen, ajatuksissaan ja teoissaan jumalan kiittäminen ja pienet seikat, jotka saavat uskonnollisuuden tuntumaan hahmolle normaalilta asialta, yritettiin tuoda mukaan hahmoihin.

En tiedä kuinka hyvin lopulta pelaajiemme mielestä saimme iskostettua ajatusta arkipäiväisestä juutalaisuudesta hahmoissa ja brieffeissä. Tottahan on, ettei pelitilanne ollut mitenkään arkinen, mutta tärkeämpänä koimmekin jumalan tuomisen mukaan ajatuksiin ja keskusteluihin. Juutalaisuus on kulttuuri ja elämäntapa, joka näkyy ihan toisella tavalla elämässä kuin esimerkiksi luterilainen kristinusko. 

Kyseessä on varmasti vuosikymmenen hiljaisin peli, koska hahmoilla ei ollut tarvetta tai halua käydä in-game keskusteluita. Pelaajat keskittyivät oman pään sisäiseen pelaamiseen, joka olikin yksi pelin tavoitteista. Seurasimme tilannetta asunnostani videokameran ja mikin välityksellä (kehnoja oli ääni ja kuva, mutta tarpeeksi hyviä että saimme NPC-eventin ja pelin lopetuksen ajoitettua oikein). Peli alkoi hitaalla if-game lipumisella: kellarikomeron oven sulkeutumisen jälkeen jokainen vuorollaan kertoi tarinan, joka oli jotenkin koskettanut hahmoa niiden neljän vuoden ghetossa asumisen aikana, mutta ei välttämättä ollut pelimaailmallisesti tärkeä tapahtuma.
   
Łódź/Litzmannstadt 1944:n kirjoittaminen poikkesi todella paljon siitä tavasta johon lyhyen pelinjohtajaurani aikana olen tottunut. Alusta saakka koko projekti oli kokeilemista ja uuden kokemuksen, niin pelaajille kuin pelinjohdolle, hakemista.  Omasta mielestäni onnistuimme, vaikka välillä olikin hapuilua ja langat luisti käsistä. Molemmat innostuimme muutaman hengen pelin antamista väljistä raameista ja uusien asioiden kokeilemisesta. Suosittelen!
 

Juonittelua Salaisuuksien Hovissa

"Katariina Verinen ja hänen julma troikkansa", kuten viholliset heitä kutsuvat. Kuva: Maija Nevala

Viikko on vierähtänyt Salaisuuksien Hovi-larpista, ja jo uutta osaa jatkumoon lupaillaan. Sehän vain sopii, ja onnistuu nostattamaan innostuksen hyökyaallon tässä osaanottajassa. Nyt on siis sopiva tilaisuus pelin hehkutukselle.

Salaisuuksien Hovi-peli oli täynnä juonittelua, salaisia sopimuksia, murhaa, vallantavoittelua, yllätyksiä ja yhä lisää salaisuuksia (ja niiden sisällä uusia salaisuuksia...). Hahmoni Katya Olgovitsh, vallassa olevan Tsaari Yaroslav II:n vanhin tytär (ts. "vanhin perijä") teki kaikkensa yltääkseen kruunuun, ja sinnepä ylsikin, määrätietoisuutensa, diplomaattisuuden, liittolaisten, uskollisen palvelija Jevgenin, sisarten ja silkan onnen avustuksella. Peliin mahtui monia jännittäviä hetkiä ja intensiivistä epäluulon tunnelmaa. Eniten jännitystä aiheutti se, että kun ei voinut luottaa kenenkään. Jokainen sopimus tai liittolaisuus olisi voinut mitätöityä yhdessä hetkessä, ja puukko kylkeen olisi voinut tulla niin liittolaisten kuin vihollistenkin leiristä. Perin nopeasti kävi kuitenkin selväksi että yhtä päteviä pyrkyreitä tsaarin kruunuun ei ole. Mutta sehän ei välttämättä tarkoita mitään, sillä valtaistuinpeliä ei voiteta kyvyllä, vaan röyhkeydellä ja oveluudella.

Eräitä hienoimpia hetkiä pelissä olivat Tsaari-isän julmistelukohtaukset, missä hän osoitti pettymystään siitä, että koko sisarusparvi oli vielä hengissä. "Luulitteko ettei minulla ole ollut veljiä?" Nämä isän opetukset julmuudesta, pelottomuudesta ja hulluudesta tulevat olemaan tärkeässä osassa hahmoni kehityksen kannalta. Kirjoitin pitkän loppubriiffin ("pitkän kuin Venänmaan tulevat loiston päivät"), ja haluan jakaa siitä muutamia otteita, silläkin uhalla että jotain pientä salaista hahmon ajatuksista saattaisi paljastua.

...

Isä Yaroslav II teki parhaansa asettaakseen sisarukset toisiaan vastaan. Isä oli oikeassa: tätä maata oli johdettava julmuudella, hulluudella ja pelolla. Sen oppitunnin Katya otti isältä nöyränä vastaan. Mutta Katya tiesi, ettei se riittäisi. Se riittäisi pitämään pajarit paikoillaan, mutta tyytymättömyyttään he keräisivät joukkojaan, punoisivat juoniaan ja kutoisivat verkkojaan. Pelko oli hyvä ase, mutta vielä parempi oli antaa ruhtinaille mitä nämä halusivat: vapaus harjoittaa omaa uskoaan, sopivasti valtaa, kansalle vauratta ja hyvinvointia. Katyan taktiikka oli ottaa selville näiden salaiset juonet, mutta tarjota näille suoraan se, mitä nämä halusivat. Katyaa korpesi isän viha siitä, että niin hän itse, kuin sisaruksetkin olivat vielä hengissä. Se muka oli syynä siihen, ettei kukaan heistä olisi kruunun arvoinen. Ja etteikö Katya olisi yrittänyt! Hän kyllä vielä näyttäisi. Sisaruksille, maailmalle ja isälleen.

Yaroslav II oli taitava strategi, hurja soturi, mahtava maagi ja hullu sekopää. Kaikki tsaarin lapsista olivat perineet vain yhden ominaisuuden. Katya tiesi, että hän oli saanut kaikista tärkeimmän. Sisaruksista ei olisi johtamaan tätä maata. Se ei silti tarkoittanut, etteikö heistä olisi vastusta. Mutta hän tiesi myös sen, että he pelkäsivät häntä. Enemmän kuin sisaruksiaan, epäili Katya pajareiden juonia. Isän kuoltua varsin traagisesti mutta näyttävästi, oli aika toimia. Katya ei yllättynyt siitä, ettei isä ehtinyt nimetä perillistä. Hän ei olisi nimennyt ketään lapsistaan, sen Katya tiesi. Isä halusi heidän leikkivän puukkohippaa, ja puukkohipan hän tulisi myös saamaan. Ei silti aivan niin kuin oli toivonut.

Ensin piti vähentää vaaratekijöitä. Sen sijaan että Katya keskittyisi sisariinsa, oli saatava tuo kirottu veljenäpärä, Svjatoslav "Vähämielinen" hengiltä, ja nopeasti. Ja varmistettava, että pajarit eivät pääsisi juonimaan Katyaa vastaan. Hän keräsi siskot neuvonpitoon, jossa teki varsin selväksi, mikä tilanne oli. Katya laski, että solmimalla väliaikaisen liiton sisartensa kanssa, hän saisi aikaa hankkiutua muista vihollisista eroon ja varmistaa liittolaiset. Katya käytti hyväksi havaitsemaansa nopean neuvottelun taktiikkaa, ja kaivoi sisarista esiin sen, mitä he oikeastaan halusivat. Vastaus oli yllättävä: Yliana halusi kaikkein eniten komentaa sotajoukkoja, Sonya halusi tulla mahtavimmaksi maagiksi. Kumpaakaan ei diplomatia ja poliittinen peli kiinnostanut. Ainakaan nyt ei siis näyttänyt siltä, että heidän intressinsä olisivat edes ristiriidassa. Ja Katya tiesi, että vakiinnuttaakseen valtansa, hän saattaisi tarvita molempia. Ei pidä tappaa ketään josta voi olla vielä hyötyä. Siispä Katya päätti antaa sisartensa elää, ainakin toistaiseksi. He voisivat hallita hänen rinnallaan, heistä tulisikin komea troikka. Aivan kuin Novgorodissa tai Belyovissa, oli sisarukset pidetty lähellä. Sisaret pysyisivät todennäköisesti oikein tyytyväisinä, kun Katya antaisi heille siivun kruunua ja tarpeeksi puuhaa, etteivät ehtisi miettimään vallankaappauksia. Ja sillä välin Katya yksin käyttäisi oikeaa valtaa Moskovasta käsin, ohjailisi venäjänmaan kohti suuruuden päiviä.

Epämiellyttäviä yllätyksiä oli tulossa. Salaisuuksien hovin jälleen kokoontuessa, julistettiin että oli löytynyt laillinen miespuolinen perijä, joka oli elänyt elämänsä tietämättömänä verestään, hovissa narrina. Äiti, Anastasia Novgorovna, oli kuollut juonien seurauksena (tämän Katya jo tiesikin, ja ottaisi syylliset kyllä selville), ja tämän kantama poikalapsi, oli syntynyt epämuodostuneena ja äänensä menettäneenä. Mitä hulluutta! Katyaa suututti, mutta hämmennys sekoitti mieltä. Mitä nyt sanovat Katyan tukijat? Miespuolinen perillinen saattaisi ollakin yhtäkkiä heidän mieleensä. Tai laillinen oikeus... Kruunu siirtyy vanhimmalle pojalle mikä perillistä ei ole nimetty... Nopea laskeminen raksutti Katyan päässä. Kuinka paljon painaa "laillinen" oikeus hovin silmissä? Kuinka paljon painaa kyky? Oli täysin selvää, ettei narri, vaikka pystyisi puhumaankin, voi johtaa venäjänmaata. Narri, joka on elänyt elämänsä kontaten pöytien alla kuin koira ja syöden mitä toisten lautasilta tippuu, ei ole sopiva Tsaari. Se ei kertakaikkiaan käy. Eikä vähiten siksi, että katya oli varannut itselleen sen osan. Mutta niinkuin ennenkään, kyky ei ole syy, millä johtajat valitaan. Tuo otus, oli se vähämielinen tai ei, oli vaarallinen, ei itsenään, mutta liian vaarallinen väline kenelle tahansa vallan kahvaan.

Hämmennyksen vallassa oleva Hovi päätti riitaisasti pitää tauon. Tuon tauon Katya laski parhaiten käytettäväksi mongolien tuen pyytämiseen. Tuolla välillä sisarten tuli hoitaa se tehtävä mikä heille oli annettu: kruununperijän murhaaminen. Tilanne ei ollut muuttunut, ongelma oli edelleen sama. Sinä tehtävässä kaksikko kuitenkin epäonnistui. Svjatoslavin murhasi perheen oma palvelija, narri oli liian tiukasti vartioitu. Katya oli pettynyt sisartensa kädettömyyteen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa rankaista sisariansa epäonnistumisesta. Salaisuuksien Hovin kokousta jatkettiin, ja todettin, että ruhtinatar Karacheva, jolla oli kyky palauttaa narrille ääni, ei ollut kovin innostunut sitä tekemään. Tässä näki Katya tilaisuutensa tulleen. Tämä hirvittävä farssi on nyt lopetettava. Salaisuuksien Hoville hän julisti, että uusi Tsaari oli valittava heti, sillä jollei sitä tehtäisi, ajautuisi maa sekasortoon niin sisäisissä ristiriidoissaan kuin vieraiden voimien ajamana. Laillinen perijä on kykenemätön sen tekemään. Siksi venäjän maan vakautta ja tulevaisuutta ajatellen, hän, Katya Olgovich ottaa vastuun ja kruunun kannettavakseen ja julistautuu Tsaariksi. Hän palauttaa vanhat jumalat entiseen asemaansa, mutta antaa jokaisen itse valita jumalansa. Hän tuo vaurautta ja hyvinvointia ja luo vakaan, yhtenäisen, venäjän maan. Sisartensa kanssa he muodostavat hallitsevan troikan. Oikeudenmukainen ja viisas hallitsijanne Katariina I Suuri johdattaa Venäjän valtakunnan kohti suuruuden päiviä, kunniaa ja ikuista loistoa!

Kun epävarmat hurraahuudot nousivat ilmoille, tiesi Katya ettei tästä tulisi helppoa. Uskolliset kannattajansa hän kyllä tulisi palkitsemaan, mutta pettureiden kohtalo tulee olemaan kova. Ensimmäisenä tekonaan hän noudattaisi isältään perimää viimeistä neuvoa: Pitää hallita julmuudella ja hulluudella: "Anna niiden pelätä, anna niiden pelätä niin kovasti, että tekevät kaiken mieliksesi. Anna niiden nähdä, että sinua ei pysäytä mikään."

....