Larppaisitko alasti?

Viime aikoina on useammankin tyypin kanssa tullut puhuttua henkilökohtaisista rajoista, rajoitteista ja mukavuusalueista. Larppaajia riittää moneen junaan, ja vaikka harrastuksessa onkin kyse heittäytymisestä, toisen ihmisen tai olennon saappaisiin astumisesta (ja omasta itsestään poistumisesta), tulee luonnollisesti jokaisella ihmisellä jossakin vaiheessa eteen se raja jonka ylittäminen ei ole kivaa vaan pahimmassa tapauksessa   aiheuttaa ahdistusta tai ainakin antaa paljon miettimisen aihetta.

Jotkut näistä rajoista ovat ihmisen itselleen pienessä päässään asettamia rajoituksia, jotka voi ja kannattaakin rikkoa - tyypistä joka ei omasta mielestään pysty pelaamaan äänekästä johtajahahmoa voi kuoriutua kovaakin komeampi amatsooni joka yllättää kaikki suorituksellaan, ja eeppiseksi kommarijohtajaksi usein typecastattava tyyppi saattaa huomata nauttivansa päänsisäisistä ristiriidoista räytyvänä suomummona. Itsensä ylittäminen ja yllyttäminen on parhaimmillaan opettava ja nautinnollinen kokemus. Luulisi äkikseltään että XL-kokoinen naishenkilö ei voisi pelata emopoikaa, anorektikkoteiniä tai transvestiittia, mutta kanssalarppaajieni pelinjohdollisten ratkaisujen ansiosta olen päässyt kokeilemaan kaikkia edellämainittuja. En sen sijaan erittele sitä, miten olen mielestäni "onnistunut" näiden hahmojen pelaamisessa, sillä suorittaminen  ja suoriutuminen (yli- tai ali-) ovat hyvinkin pitkälle pelaajan omassa päässä, ja jotkut ovat ankarampia itselleen kuin toiset.

Mutta entäpä perustavammanlaatuiset mukavuusrajat? Näistä on joskun OIEI:n foorumeilla keskusteltu, mutta olisi mukavaa herätellä keskustelua aiheesta myös tänä päivänä. Eteen nimittäin saattaa tulla tilanteita, joissa pelaaja ei halua käsitellä jotakin asiaa edes fiktiivisessä maailmassa, koska asia on kipeä oikeassa elämässä. On ymmärrettävää että syvästi kristinuskoinen ihminen ei halua edes hahmossa suorittaa saatanallisia riittejä, pimeänpelkoinen ei tahdo pelata koko peliään yksin perunakellarissa tai että parisuhdeväkivaltaa kokenut ei halua saada pelissä jatkuvasti dunkkuun. Joidenkin asioiden kohtaaminen tosin voi olla jopa helpompaa kuvitteellisessa tilanteessa ja saada pelaajan näkemään joitain asioita omassakin elämässään uudella tavalla; itse en pitkäaikaismasentuneena olisi koskaan kuvitellut nauttivani mielenterveysongelmaisen hahmon pelaamista ennen kuin larppasin syömishäiriöistä, viiltelevää ja masentunutta teinityttöä 90-luvun rankassa sisäoppilaitosmaailmassa. Joskus asioiden läpikäyminen hahmossa antaa oikiasti eväitä maailman ja oman itsensä pureskeluun ihan eri näkökulmasta.

Tietenkin näissä asioissa vastuu on pelaajalla yhtä paljon kuin pelinjohdollakin: on aihepiirejä, joita koskeviin larppeihin en itse ilmoittautuisi, koska tunnen omat rajani ja "Mörkömetsän Kauhut II: Verilöyly pimeässä" - larpissa tuskin on tarjolla takkatulen äärellä ihmissuhteita fiilistelevää haltiaprinsessahahmoa. Lähes kaikessa muussa sitten luotankin siihen että on mahdollista nauttia pelistä omien vajavaisuuksienikin puitteissa, sillä tuskinpa jokainen hahmo missään pelissä itkee yksin pimeässä ruumisarkussa, tai ainakaan just mun hahmo jos sanon pelinjohdolle että sellanen on minun mielestäni aika pyllystä.Genreyllätyksiähän tulee väistämättä eteen silloin tällöin, ja inehmo voi löytää itsensä rokokoon ajan muistotilaisuuden sijasta zombiehuorapataljoonasta. Jos tämä ylläri ei tule kylmiltään kesken pelin, tai mikä ettei silloinkin, ajatukseen voi hyvinkin jopa tottua ja innostua siitä enemmän kuin pelin alkuperäisestä alkuasettelusta.

Yksi kansaa viime aikoina puhututtaneista aiheista on myös ihmisen ulkonäkö ja arkiolemus ja sen perusteella typecastaaminen. Taannoin Sanginjoella paneloitiin siitä, millaisissa hahmoissa ihmiset haluaisivat toisensa nähdä, ja ainakin minulle monet keskustelussa  esilletulleet näkökulmat olivat uusia ja jänniä. Tietysti on ymmärrettävää että pienikokoinen ja sirpakka naislarppaaja sopii hienosti pelaamaan arkaa ja hiljaista keijua ja rotevasta, aseenkäsittelyyn tottuneesta miehestä tehdään helposti taisteleva tankkerisoturi, mutta kieltämättä itselläkin kiinnostaisi nähdä moni muu larppaajatoveri jossain aivan muissa saappaissa. Tässäkin kokeellisuutta monesti jarruttaa se lähes jokaisen ihmisen sisäänrakennettu "mutta enhän minä voi pelata hahmoa x koska oon ihan väärän näkönen enkä osaa asiaa y".

Tässä kuvassa esiintyy kolmekymppinen metsästäjä-ansastaja suunnistaja, pelaajanaan nimimerkki "Suuntavaistoton tumpelo- 91", 17 v.

Kuva: Laura Halvari, pelistä Haudan heimoa (2009)

Tuossa edellisessä postauksessa puhuttiinkin justiinsa erilaisten taitojen opettelusta, joten vaikka jokaisesta ei voida saada virtuoosimaista korttihuijaria helpolla kirjekurssilla niin perustaidot melkein mistä vaan pystyy kyllä opettelemaan jos on tarpeeksi aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja ainakin toisesta noista pystyy joustamaan jos innostuu tarpeeksi! Ja vaikka ulkonäkökin merkkaa jonkun verran larppaamisessa, niin kaikella rakkauvella jos me pystytään eläytymään siihen että Sanginjoki on vuoroin keskiaikainen rälssikartano että avaruusasema vieralla planeetalla niin me pystytään kestämään myös se että mieshahmoa pelaa välillä nainen tai että supermallihahmon pelaaja ei ole oikiasti neljäkymmentäkiloinen kuikelo. (Puhumattakaan siitä että seudut tunnetuin yrttiparantaja polttaa taikanuotiossa tuoheen käärittyä ruohoa ja hieroo muihin pelaajiin vihreää teetä.) Kaikista eniten ainain ihailen sellaisia pelaajia jotka ovat itse paneutuneet hahmoonsa ja sen ulkoisiin seikkoihin ajatuksella sen sijaan että miettisin miten isolla budjetilla on oltu liikenteessä ja onko opeteltu soittamaan urkuharmoonia Erityisesti Tätä Peliä varten. Vaikka onhan se semmonenkin urkuharmooni aika siisti.

Ja joka tappauksessa tottakai onnistuneet pelaaja-hahmo-mätsäykset on eeppisiä ja luo parhaimmillaan hupia ja elämyksiä kaikille muillekin pelaajille, mutta minulle tämä larppausharrastus on ennen kaikkea kokeilemista ja tuusausta varten, ja ei niitä parhaita komboja kokeilematta löydy! Eikä ne sitäpaitsi välttämättä katso ollenkaan siihen mitä ihminen arjessa tuo itsestään esille.

Koska en tiiä mitä justiisa selitin, kysyn teiltä lukijoilta: larppaisitko alasti?

Kaikella rakkaudella ja heinänuhalla,
Viivi