Juonittelua Salaisuuksien Hovissa

"Katariina Verinen ja hänen julma troikkansa", kuten viholliset heitä kutsuvat. Kuva: Maija Nevala

Viikko on vierähtänyt Salaisuuksien Hovi-larpista, ja jo uutta osaa jatkumoon lupaillaan. Sehän vain sopii, ja onnistuu nostattamaan innostuksen hyökyaallon tässä osaanottajassa. Nyt on siis sopiva tilaisuus pelin hehkutukselle.

Salaisuuksien Hovi-peli oli täynnä juonittelua, salaisia sopimuksia, murhaa, vallantavoittelua, yllätyksiä ja yhä lisää salaisuuksia (ja niiden sisällä uusia salaisuuksia...). Hahmoni Katya Olgovitsh, vallassa olevan Tsaari Yaroslav II:n vanhin tytär (ts. "vanhin perijä") teki kaikkensa yltääkseen kruunuun, ja sinnepä ylsikin, määrätietoisuutensa, diplomaattisuuden, liittolaisten, uskollisen palvelija Jevgenin, sisarten ja silkan onnen avustuksella. Peliin mahtui monia jännittäviä hetkiä ja intensiivistä epäluulon tunnelmaa. Eniten jännitystä aiheutti se, että kun ei voinut luottaa kenenkään. Jokainen sopimus tai liittolaisuus olisi voinut mitätöityä yhdessä hetkessä, ja puukko kylkeen olisi voinut tulla niin liittolaisten kuin vihollistenkin leiristä. Perin nopeasti kävi kuitenkin selväksi että yhtä päteviä pyrkyreitä tsaarin kruunuun ei ole. Mutta sehän ei välttämättä tarkoita mitään, sillä valtaistuinpeliä ei voiteta kyvyllä, vaan röyhkeydellä ja oveluudella.

Eräitä hienoimpia hetkiä pelissä olivat Tsaari-isän julmistelukohtaukset, missä hän osoitti pettymystään siitä, että koko sisarusparvi oli vielä hengissä. "Luulitteko ettei minulla ole ollut veljiä?" Nämä isän opetukset julmuudesta, pelottomuudesta ja hulluudesta tulevat olemaan tärkeässä osassa hahmoni kehityksen kannalta. Kirjoitin pitkän loppubriiffin ("pitkän kuin Venänmaan tulevat loiston päivät"), ja haluan jakaa siitä muutamia otteita, silläkin uhalla että jotain pientä salaista hahmon ajatuksista saattaisi paljastua.

...

Isä Yaroslav II teki parhaansa asettaakseen sisarukset toisiaan vastaan. Isä oli oikeassa: tätä maata oli johdettava julmuudella, hulluudella ja pelolla. Sen oppitunnin Katya otti isältä nöyränä vastaan. Mutta Katya tiesi, ettei se riittäisi. Se riittäisi pitämään pajarit paikoillaan, mutta tyytymättömyyttään he keräisivät joukkojaan, punoisivat juoniaan ja kutoisivat verkkojaan. Pelko oli hyvä ase, mutta vielä parempi oli antaa ruhtinaille mitä nämä halusivat: vapaus harjoittaa omaa uskoaan, sopivasti valtaa, kansalle vauratta ja hyvinvointia. Katyan taktiikka oli ottaa selville näiden salaiset juonet, mutta tarjota näille suoraan se, mitä nämä halusivat. Katyaa korpesi isän viha siitä, että niin hän itse, kuin sisaruksetkin olivat vielä hengissä. Se muka oli syynä siihen, ettei kukaan heistä olisi kruunun arvoinen. Ja etteikö Katya olisi yrittänyt! Hän kyllä vielä näyttäisi. Sisaruksille, maailmalle ja isälleen.

Yaroslav II oli taitava strategi, hurja soturi, mahtava maagi ja hullu sekopää. Kaikki tsaarin lapsista olivat perineet vain yhden ominaisuuden. Katya tiesi, että hän oli saanut kaikista tärkeimmän. Sisaruksista ei olisi johtamaan tätä maata. Se ei silti tarkoittanut, etteikö heistä olisi vastusta. Mutta hän tiesi myös sen, että he pelkäsivät häntä. Enemmän kuin sisaruksiaan, epäili Katya pajareiden juonia. Isän kuoltua varsin traagisesti mutta näyttävästi, oli aika toimia. Katya ei yllättynyt siitä, ettei isä ehtinyt nimetä perillistä. Hän ei olisi nimennyt ketään lapsistaan, sen Katya tiesi. Isä halusi heidän leikkivän puukkohippaa, ja puukkohipan hän tulisi myös saamaan. Ei silti aivan niin kuin oli toivonut.

Ensin piti vähentää vaaratekijöitä. Sen sijaan että Katya keskittyisi sisariinsa, oli saatava tuo kirottu veljenäpärä, Svjatoslav "Vähämielinen" hengiltä, ja nopeasti. Ja varmistettava, että pajarit eivät pääsisi juonimaan Katyaa vastaan. Hän keräsi siskot neuvonpitoon, jossa teki varsin selväksi, mikä tilanne oli. Katya laski, että solmimalla väliaikaisen liiton sisartensa kanssa, hän saisi aikaa hankkiutua muista vihollisista eroon ja varmistaa liittolaiset. Katya käytti hyväksi havaitsemaansa nopean neuvottelun taktiikkaa, ja kaivoi sisarista esiin sen, mitä he oikeastaan halusivat. Vastaus oli yllättävä: Yliana halusi kaikkein eniten komentaa sotajoukkoja, Sonya halusi tulla mahtavimmaksi maagiksi. Kumpaakaan ei diplomatia ja poliittinen peli kiinnostanut. Ainakaan nyt ei siis näyttänyt siltä, että heidän intressinsä olisivat edes ristiriidassa. Ja Katya tiesi, että vakiinnuttaakseen valtansa, hän saattaisi tarvita molempia. Ei pidä tappaa ketään josta voi olla vielä hyötyä. Siispä Katya päätti antaa sisartensa elää, ainakin toistaiseksi. He voisivat hallita hänen rinnallaan, heistä tulisikin komea troikka. Aivan kuin Novgorodissa tai Belyovissa, oli sisarukset pidetty lähellä. Sisaret pysyisivät todennäköisesti oikein tyytyväisinä, kun Katya antaisi heille siivun kruunua ja tarpeeksi puuhaa, etteivät ehtisi miettimään vallankaappauksia. Ja sillä välin Katya yksin käyttäisi oikeaa valtaa Moskovasta käsin, ohjailisi venäjänmaan kohti suuruuden päiviä.

Epämiellyttäviä yllätyksiä oli tulossa. Salaisuuksien hovin jälleen kokoontuessa, julistettiin että oli löytynyt laillinen miespuolinen perijä, joka oli elänyt elämänsä tietämättömänä verestään, hovissa narrina. Äiti, Anastasia Novgorovna, oli kuollut juonien seurauksena (tämän Katya jo tiesikin, ja ottaisi syylliset kyllä selville), ja tämän kantama poikalapsi, oli syntynyt epämuodostuneena ja äänensä menettäneenä. Mitä hulluutta! Katyaa suututti, mutta hämmennys sekoitti mieltä. Mitä nyt sanovat Katyan tukijat? Miespuolinen perillinen saattaisi ollakin yhtäkkiä heidän mieleensä. Tai laillinen oikeus... Kruunu siirtyy vanhimmalle pojalle mikä perillistä ei ole nimetty... Nopea laskeminen raksutti Katyan päässä. Kuinka paljon painaa "laillinen" oikeus hovin silmissä? Kuinka paljon painaa kyky? Oli täysin selvää, ettei narri, vaikka pystyisi puhumaankin, voi johtaa venäjänmaata. Narri, joka on elänyt elämänsä kontaten pöytien alla kuin koira ja syöden mitä toisten lautasilta tippuu, ei ole sopiva Tsaari. Se ei kertakaikkiaan käy. Eikä vähiten siksi, että katya oli varannut itselleen sen osan. Mutta niinkuin ennenkään, kyky ei ole syy, millä johtajat valitaan. Tuo otus, oli se vähämielinen tai ei, oli vaarallinen, ei itsenään, mutta liian vaarallinen väline kenelle tahansa vallan kahvaan.

Hämmennyksen vallassa oleva Hovi päätti riitaisasti pitää tauon. Tuon tauon Katya laski parhaiten käytettäväksi mongolien tuen pyytämiseen. Tuolla välillä sisarten tuli hoitaa se tehtävä mikä heille oli annettu: kruununperijän murhaaminen. Tilanne ei ollut muuttunut, ongelma oli edelleen sama. Sinä tehtävässä kaksikko kuitenkin epäonnistui. Svjatoslavin murhasi perheen oma palvelija, narri oli liian tiukasti vartioitu. Katya oli pettynyt sisartensa kädettömyyteen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa rankaista sisariansa epäonnistumisesta. Salaisuuksien Hovin kokousta jatkettiin, ja todettin, että ruhtinatar Karacheva, jolla oli kyky palauttaa narrille ääni, ei ollut kovin innostunut sitä tekemään. Tässä näki Katya tilaisuutensa tulleen. Tämä hirvittävä farssi on nyt lopetettava. Salaisuuksien Hoville hän julisti, että uusi Tsaari oli valittava heti, sillä jollei sitä tehtäisi, ajautuisi maa sekasortoon niin sisäisissä ristiriidoissaan kuin vieraiden voimien ajamana. Laillinen perijä on kykenemätön sen tekemään. Siksi venäjän maan vakautta ja tulevaisuutta ajatellen, hän, Katya Olgovich ottaa vastuun ja kruunun kannettavakseen ja julistautuu Tsaariksi. Hän palauttaa vanhat jumalat entiseen asemaansa, mutta antaa jokaisen itse valita jumalansa. Hän tuo vaurautta ja hyvinvointia ja luo vakaan, yhtenäisen, venäjän maan. Sisartensa kanssa he muodostavat hallitsevan troikan. Oikeudenmukainen ja viisas hallitsijanne Katariina I Suuri johdattaa Venäjän valtakunnan kohti suuruuden päiviä, kunniaa ja ikuista loistoa!

Kun epävarmat hurraahuudot nousivat ilmoille, tiesi Katya ettei tästä tulisi helppoa. Uskolliset kannattajansa hän kyllä tulisi palkitsemaan, mutta pettureiden kohtalo tulee olemaan kova. Ensimmäisenä tekonaan hän noudattaisi isältään perimää viimeistä neuvoa: Pitää hallita julmuudella ja hulluudella: "Anna niiden pelätä, anna niiden pelätä niin kovasti, että tekevät kaiken mieliksesi. Anna niiden nähdä, että sinua ei pysäytä mikään."

....

Rankkoja juttuja

Huh huh.

Salaisuuksien hovi on nyt takana, ja pelin vähän pelottavankin voimakkaat tunnekokemukset saivat minut pohtimaan rankkoja juttuja. On nimittäin niin, että tämä on sellainen harrastus, joka parhaimmillaan on aitoja tunteita. On jännitystä, kauhua, onnea, surua, epätoivoa, pelkoa, inhoa ja niin edelleen. Sellaisiakin tunteita, joiden kokeminen oikeassa elämässä voisi suistaa ihmisen oikeasti raiteiltaan, mutta koettuna turvallisessa ympäristössä, tuttujen ja välillä tuntemattomienkin, mutta yhtälailla turvallisten ihmisten seurassa.

Tuleva leskikeisarinna Olga,
kuvasta kiitokset Tapiolle

Joskus niiden rankkojen tunteiden läpi käyminen pelottaa. Mua ainakin pelotti, kun Salaisuuksien hoviin astuessani osasin jo arvatakin, että Tsaarinnan roolissa ei ole helppoa. Ja eihän se helppoa ollutkaan, ei edes koko ajan mukavaa, mutta toisaalta kamalan puhdistavaa ja jälkikäteen hienoa. On mahtava huomata, että voi tempautua niin voimakkaasti "kuviteltujen" tunteiden vietäväksi. On upeaa tajuta, että vaikkei pelatessa oikeastaan tiennyt, mitä teki, niin taakse katsoessa voi huomata löytäneensä hahmosta riisuttuna sen olennaisen - vaikkei sitä tehnyt missään nimessä tietoisesti.

Salaisuuksien hovi oli itkupeli mulle. Hahmo joutui suremaan ensin sairasta ja sitten kuollutta miestään, pelkäämään poikansa ja oman henkensä puolesta, kyseenalaistamaan omaa uskoaan ja lopulta suremaan myös poikansa kuolemaa. Itkin varmaan reilun tunnin melkein tauotta ja olin ehkä jossain pelin vaiheessa melkein oikeassa shokissa. Ei ole helppoa näyttää itseään heikoimmillaan, ei kenellekään meistä. Mulle jää usein itkupelien jälkeen semmoinen vähän jäytävä tunne, että meninkö liian pitkälle tai teinköhän nyt oikein. Mietin usein jälkeenpäin, että oliko toi nyt vähän liian melodramaattista? Ja toki se koettu voimakas tunne ja pelko siitä, että sen tunteen on ylipäänsä näyttänyt, voi sekoittuessaan pitkän pelin väsymykseen purkautua vähän paskoinakin ensifiiliksinä.

Onneksi ensifiilikset menee ohi ja niiden jälkeen tulee jälkifiilikset. Mulla on tyytyväinen olo, vaikka hahmolla oli pelin ajan lähinnä huolta, surua, murhetta, uskonkriisejä, vainoharhaa, shokkia ja pelkoa, eikä juurikaan ilon aiheita. Kaikesta siitä tunteesta ja koetusta pitää vain saada ottaa jonkun aikaa etäisyyttä. Ja on myös todella opettavaista ja helpottavaa huomata, ettei itsensä heikoimmillaan näyttämisestä seuraa pelin ulkopuolella mitään pahaa. Se on rohkaiseva ajatus ja mulle myös henkilökohtaisesti tärkeä opetus, jonka sisäistämisessä tämäkin kokemus varmasti auttaa.

Nyt voin jo ihan vapautuneesti nauraa sille tragikomiikalle, jota pelissä myös kohtasi. Missä muualla kuin larpissa saatat vahingossa kompastua kuolleeseen aviomieheesi pimeässä kappelissa? :D

Rankoista jutuista huolimatta, ja osittain juuri niiden takia, tää harrastus on vaan puhdasta parhautta.
Millaisia on lukijoiden rankimmat larppijutut?

Ihanat, kamalat nimet

Tulipa tässä mieleeni kirjoittaa sana tai kaksi nimistä. Meillä kaikilla vähän pidempään larpanneilla on ollut vuosien mittaan monta nimeä. Ite oon ollut Pesukarhu, Elisabeth, Savannah, Cordelia, Ida, Kapeloinen, Hillo-Fifi, Sabina, Usva ja Hopeaneitona olin vasta viime viikonloppuna. Nyt muutaman hahmon jo kirjoittaneenakin voin sanoa, että nimet on aivan ihania. Aloitan melkein hahmon kuin hahmon kirjoittamisen nimestä, sen kautta kaikki muukin aukeaa. Keräilen nimiä erilaisiin listoihin koneen kätköihin, mistä voin niitä aina tarpeen tullen selailla. Odotan jo innolla, että pääsen nimeämään Rakkauden kesän hahmoja, kotimaiset nimet kun erityisesti on lähellä sydäntä.

Tällä miekallakin on kuitenkin se toinen teränsä. En oo varmaan maailman ainoa larppaaja, jonka aivoihin mahtuu vain tietty määrä "Florencia Alfonso Jezzibel Von Smithsoneita" kerrallaan, mikä aiheuttaa toisinaan vähän päänvaivaa. Joskus tuntuu, että pelin alkaessa ei muista edes oman hahmonsa nimeä ulkoa. Etenkin erilaisissa juhlapeleissä, joihin hahmot ovat kutsuneet lähimpiä ystäviään, olisi suotavaa hahmojen nimet muistaa. Mutta vaikeaahan se on, jos pelaajia hahmoineen on lähemmäs 40, joskus jopa enemmän. Juhlien emännän ja isännän rooli on siis haastava homma, ainakin niille HC-larppaajille, jotka nimet urheasti opettelevat ulkoa.

Viime kesänä uudelleenjärjestin Sarcoidosan sisäoppilaitosta, kevyttä haltiafantsua, jossa hahmoilla oli erityisen vaikeita nimiä. Useimmat niistä oli löydetty suoraan Pharmaca Fennicasta (mikä oli hykerryttävän hauska idea!). Päädyimme järjestäjätiimin kanssa lopulta kirjoittamaan pelaajille peliä varten nimilaput, jotka toivottavasti helpottivat ainakin jonkin verran peliä.

Oon monesti miettinyt, että ainakaan omaa eläytymistä eivät pelaajien rinnassa olevat off-game-nimilaput häiritse. On toisinaan paljon häiritsevämpää seurustella ingamessa parhaan kaverinsa kanssa ja miettiä samalla kuumeisesti, mikä hahmon nimi oikeastaan olikaan. Samoin on kauhean vaikea kiinnittää jonkun hahmon huomio itseensä, jos ei ole mitään käsitystä siitä, millä nimellä pitäisi pöydän päästä toiseen huudella.

Tästä huolimatta yksi peliin valmistautumisen minulle hauskimpia osia on lueskella hahmolistaa ja makustella pelinjohdon valitsemia nimiä. Saatan selata listaa alusta loppuun monta kertaa ja joka kerta löydän sieltä omia suosikkeja. Mitkäs ovat lukijoiden nimisuosikit?

Eipäs tässä muuta kuin opettelemaan seuraavan pelin hahmolistaa ulkoa. Sonyat ja Sofiat, Grigoriit ja Georgit, vielä teidät selätän!

Terveisin Elisa

Pelin jälkeen

Nyt on kulunut muutama päivä siitä, että Pohjolan pidot saatiin juhlittua. Näin ollen saatiin päätökseen se neljän-viiden kuukauden työ, minkä teimme pelinjohtajatoverini Karoliinan kanssa. En nyt kerro mitä pelissä tapahtui tai mitä juonikuvioita siihen oli kirjoitettu, vaan keskityn enemmän työhön ennen itse tapahtumaviikonloppua.


Kyseessä oli siis larppaajaurani toinen peli, jossa olin pelinjohtajana kaikessa mukana alusta loppuun. Ensimmäinen oli meidän samojen tekijöiden Syntyjä syviä, vuosi sitten rakkaudella tehty kaupunkipelisarja. Niin Synnyissä syvissä kuin Pohjolan pidoissakin pysyttiin saman molemmille tekijöille mieluisan genren ympärillä: suomalainen mytologia.

Pohjolan pidot erosi edeltäjästään siinä, että sen tarina perustui Kalevalaan - aiheeseen josta kaikilla on omat mielipiteensä, tulkintansa ja vahvat tunteensa. Tökimme siis tikulla jäätä, astuimme pyhälle maalle ja saimme varmasti monet miettimään omaa suhdettaan tuohon opukseen. Tiedän, että meidän visiomme ei miellyttänyt kaikkia, ja miten olisi voinutkaan? Kuitenkin koko projektin ajan meillä oli kanssapelinjohtajan kanssa ajatukset samoilla taajuuksilla eikä suuria ristiriitoja päässyt syntymään. Kuinka mahtavaa onkaan suunnitella ja kirjoittaa peliä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa jakaa ajatukset ja ideat niin täydellisesti?

Voin suoraan sanoa, että olen tyytyväinen siihen, millaiseksi Pohjolan pitojen maailma, hahmot ja juonet kehittyivät, olivat pelaajat tyytyväisiä tai eivät!


Vaikka tässä hehkutinkin, kuinka mahtava projekti Pohjolan pidot oli, niin oli se välillä muutakin kuin kukkasilla tanssimista. Stressiä, kirjoittamisen takkuamista, takapakkeja ja hankalia tilanteita. Tottakai niitäkin löytyi noista kuukausista! Hahmojako oli todella haastava ja aiheutti mielipahaa itselle. Lähtökohtanamme oli kuitenkin alusta asti se, että hahmo annetaan sille pelaajille, jolle se sopii kaikista parhaiten ilmoittautumisen perusteella. Ystäviä ei siis suosita vaan kaikki ilmoittautuneet ovat samalla lähtäviivalla.

Haastavaa oli myös suurimpien juonikuvioiden saaminen siihen muotoon, että ne voidaan kirjoittaa pelaajille hahmoihin. On yllättävän vaikeaa saada muodostettua järkevää tekstiä omista ajatuksistaan, samalla pitäen hahmon kerrontatyylin samanlaisena alusta loppuun. Haastavaa tämä oli varsinkin niissä tilanteissa, kun juonikuvio ei ole ihan selvä kirjoittajalle itselleenkään..

Eli. Vaikka pelin tekeminen oli mahtavaa, niin mahtavaa on myös se, että se on ohi. Nyt voi olla ihan tyytyväinen itseensä ja keskittyä tuleviin projekteihin.

In-game: Ukko julistaa kuka saa Kultaneidon käden.

Hiidet Pohjolan Pidoissa

Kuvassa Aidnu, Vaarahisten sankarisamooja. Kuvan otti Jenni Ronkainen.

Viime viikonloppuna elettiin Pohjolan Pitoja, larppia, jossa käytiin kosiokilpailuja Louhen tyttäristä. Tulipa mieleeni, että tämä taisi olla nyt se OIEI:n jokakeväinen kiva sanginjokifantsu. Eikö sellainen ole ollut tapana olla joka kevättalvi? Peliltä odotin peruskivaa fantasialarppailua. Ja sehän siitä sitten tuli: kiva peli, mainio viikonloppu ja hyvä mieli. Odotukset jopa ylittyivät. Olipa myös kerrankin hyvä koomailuyö. Sunnuntai-aamuna auringonpaisteen herätellessä sanginjoen salissa nukkujia, muistin jälleen mistä onnessa on kyse: mukavista hetkistä hyvien ihmisten kanssa.

Itselle peli oli mukavaa hahmopainotteista fiilistelyä omassa pikku porukassa. Pelasimme Vaarahisten heimolaisia, jotka olivat omista syistään joutuneet keskelle juhlallisuuksia. Hahmoni, Aidnu oli Vaarahisten itseoikeutettu sankarisamooja. Rivien välistä oli luettavissa kansamme hieman yksinkertainen ja eristäytynyt luonne ja oman hahmoni Aidnun lapsellinen itsekkyys ja tarve korostaa omaa arvoaan. Hassua on aina hauska pelata. Aidnun oli tarve päästä kyläämme ilmestyneestä vieraasta löytölapsesta eroon. Ja ei kun viemään sitä oppipojan Emelin kanssa kamalien, hirveiden ja julmien pohjolan noitien kylään, mistä kersa mitä ilmeisimmin oli peräisin. Pelko oli tietenkin suuri ettemme vaan paljastu, ja Louhi syö meitä suutuksissan elävältä tai muuta katsellaan jääksi. Useamman kerran tuli vähäjärkisemmille nuorille tiuskaistua, etteivät vain katso pohjolan noitia silmiin, kuolema tai ainakin paha siitä seuraa. Ja kyllä nuo noidat nyt vaikuttavat lähes ihmisiltä kuin oikein yrittävät. Vaan huijausta se on kaikki ja paha meidät perii jos jäämme liian pitkäksi aikaa, ja varsinkin jos jäämme kiinni. Alkoi näyttää siltä että meitä pidettiin jonkinsortin hiisiväkenä, hiittolaisina, joista kerrottiin eriskummallisia tarinoita. Useampaan kertaan tulivat pohjolan noidat ihmettelemään, miten sitä nyt ollaan päiväsaikaan liikkeellä. Miten niin? Etenkin lapsensieppaajiksi meitä mainittiin, ja se ei kyllä kuulostanut hyvältä. Pelko oli nyt kova, että tulevat koko noitajoukolla kyläämme tuhoamaan kunhan saavat kuulla, että meillä on hallussamme yksi pohjolan omista. Mutta (omasta mielestämme) ovelasti juonimalla vältimme vaaran. Puolijätti Piekka meitä neuvoi sen verran että saimme kuulla, että Louhea ei kiinnosta kadonnut kakara pätkän vertaa. Lapsen siskon me löysimme, mutta alkoi tulla sääli omaa pikkuista. Eihän sitä ehkä sittenkään voisi jättää tänne julmien noitien armoille. Piekkaa Aidnu petkutti ovelasti kun tajusi, että meitä luullaan joksikin ihmeen hiisiväeksi. Täydestä meni sekin, että kyläämme ei muka pääse sillä se on suojattu taioilla. Varmasti olisivat tulleet rymyämään sinne koko jättien laumalla, tai vielä pahempaa, Pohjan noidat mukanansa. Meidän kansamme arvostaa omaa rauhaansa ja eristyneisyyttään, eikä välitä olla tekemisissä muiden kanssa. Ja ihan syystä, julmuudessa ja ilkeydessä vaikutelma Pohjan väestä ylsi kyllä tarinoidemme tasolle. Vaan kyllä Aidnuakin pelotti, vaikkei sitä pienemmille voinut näyttää. Kauhea puolijätti meinasi Aidnua löylyttää suutuksissaan ja pahasti, huusi, karjui ja uhkaili. Kauheaa. Ja Pohjan noidat Louhi etunenässä olivat urkkimassa milloin mitäkin tietoja, uhkailivat vielä kaikenlaisella, hienosti ystävällisyyden valeasuun puettuna. Louhi vieläpä yritti pakottaa Aidnun katsomaan itseään silmiin. Meinasi taju lähteä silkasta pelosta. Vaan jääksi muuttumisen onnistui Aidnu älyllään välttämään, laittoi silmät kiinni kun Louhi yritti tuijottaa suoraan syvimpään sisukseen.

Suuri huoli oli vielä, mitä sanovat pienemmät vaarahiset kunhan ollaan kotikylässä. Eivätkai vain lavertele sopimattomuuksia siitä, miten Pohjan väen ruokia on syöty, ja miten noidat muutenkin vaikuttivat ihan tavalliselta, tylsältä väeltä? Etteivät vain kerro, että Louhen sali on rakennettu puusta eikä jäästä, eivätkä sitä että miten ketään ei edes tapettu. Pienellä uhkailulla, kiristyksellä ja lahjomisella Aidnu kuitenkin uskoi saavansa kakarat hiljaiseksi. Paluumatkalla voisi kehittää soveliaampia tarinoita juhlien kulusta ja monia uusia kauhistuttavia lauluja pohjan noidista. Yhden laulun Aidnu jo suunnitelikin juhlissa näkemästään omituisesta kiiltävänahkaisesta naisesta jolla ei ollut sydäntä.

Vaan Louhesta kertova laulu alkaa näin:

Pohjan noita, kolokko akka,
tuo on kauhein tietäjistä,
turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi min inehmot,
kaikki tiesi min jumalat,
myös kuin sitoa sinistä tulta,
aarnihautoja avata.

Kulkee teitä tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jääksi teki järvet, hyyksi hyrskyt,
tuntureille ukonjylyn,
paukkupakkasen puhalteli,
parahti Lapissa lapset,
vaarahiset vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiillos himmeni kodassa.

(mukaelma Eino Leinon Helkavirsiä-kokoelman Kouta-runosta)

PS! Kiitos pelistä Maikille ja Karolle, hahmosta Elisalle.

Voisiko joskus yrittää vähemmän?

Viime syksyn fiiliksiä: Talvitiikeri pikkujoulupelistä (kuva omista arkistoista) ja Lentäjä ja Seikkailijatar Jaquin McKennan Lyhtyjuhlista (kuva Saida Inkeri Jäntti)

Hei kaikki!

En ole pudonnut pois kirjoittajalistalta vaikka päivityksiä ei olekaan tippunut pitkiin aikoihin. Aika on kulunut aika pitkälle muissa kuin larppikiireissä, ja varmaan ihan terveellistä, muualla kuin internetissä. Tarkoitus oli kirjoittaa pikkujoulupelistäkin, mutta onneksi Karo ja Viivi tekivät sen, niin ei tarvi palata aiheiseen enää pari kuukautta jälkikäteen. Mutta joulupelistä pitää sanoa, että ihmeen leppoisa tunnelma tuli järjestäjäporukallekin. Yleensä pelinjärjestämiseen liittyvä kiire, ressi ja ahdistus olivat tiessään. Ehkä jo valmiit pelinjärjestämisen rutiinit kevensivät työtaakkaa. Tai no, eipä valehdella, kiire oli, mutta mikään ei voinut pilata hyvää ja söpöä joulumieltä. Parasta oli nähdä ystävänsä niinä ihanan söpöinä hahmoina, hyvin pelattu, te kaikki! ^^ Kumpa voisin tavata kaikki nuo söpöt hirviöt, pikku ilkiöt, eeppiset sankarit, imelät taikaponit ja nokkelat eläimet vielä uudelleen. Täältä löytyy niistä osa.

Olen tämän viikon ajan korjannut aiheutunutta internetvajetta surffailemalla netistä inspiraatiomateriaalia tuleviin peleihin jo monta yötä. Miten se onkaan niin mukavaa? Odotan kovasti tulevia Pohjolan Pitoja ja Salaisuuksien Hovia. Tai miten niin kovasti... paremminkin pakkomielteisesti. Pitäisi oikeastaan suhtautua kevyemmin, ja pikemminkin käyttää VÄHEMMÄN aikaa larppeihin valmistautumiseen. Eihän aina tarvitsisi tehdä uusia proppeja ja lukea kaikkea mahdollista mitä kirjoihin ja internettiin on aiheesta kirjoitettu. Nyt päätin, että ensi viikon Pohjolan Pitoja varten EN tee uusia propeja. Ette usko miten vaikeaa se on. Ne kaikki ihanat inspiroivat kuvat vain tulevat koneeni ruudulle, ikään kuin vahingossa. En voi sille mitään. Huomaan, että asenteeni proppeihin on kääntynyt päälaelleen: kun ennen päätin tehdä yhden asukokonaisuuden vuodessa, nyt pitää erikseen hillitä itseään. Mutta kun se on niin kivaa...

Onneksi olen antanut itselleni luvan toteuttaa suuruudenhulluuttani Salaisuuksien Hovi- peliin valmistautumisessa. Lupaan kirjoittaa siitä kuitenkin tarkemmin myöhemmin, kun saan konkreettisen suunnitelman aikaiseksi. Sitä ennen aioin nauttia keskiaikaisen venäjän tunnelmista Tarkovskin Andrei Rublev-elokuvan äärellä.

Mutta mikä suuruudenhulluudessa on typerintä? Ehkä se, että aikaisemmin hehkuttamani steampunk-asu pyssyineen on edelleen kesken, samoin renesanssipuku vuodelta 2007. Niin on myös viisikymmenluvun kukonaskelkuvioinen hame vuosi sitten pidetystä Kuiskauksia Myrskyssä- pelistä. Onneksi aina löytyy kaapista "jotain" ja hakaneuloilla ja jeesusteipillä korjaa pahimmat puutteet. Valitettavasti suunnittelu on hauskempaa kuin ompeleminen. Mitä sitä sitten tavoittelisi ellei täydellisyyttä?

Ennakko: Salaisuuksien hovissa

Omaa peliä tehdessä ei muiden pelejä ehdi oikein edes miettiäkään, mutta kun Salaisuuksien Hovin lyhytkuvaukset nyt kerta tulivat niin sanotaan niistä jokunen sananen kun näemmä kukaan muu viidestä kirjoittajasta ei ehdi bloggailemaan.

Salaisuuksien hovi on pelinkirjoittajien mukaan:
"Salaisuuksien hovi on Venäjän historiasta, saduista ja mytologiasta inspiraationsa ottava fantasiapeli joka sijoittuu myyttisen vaihtoehtohistorian vuoteen 1421."

Minun on vaikea olla pelistä innoissani, sillä sen lisäksi, että oman pelin suunnitteleminen ja järjestäminen syö osallistumisvoimia, niin en tiedä Venäjästä tai sen historiasta oikeastaan mitään. Eli pähkinänkuoressa voisi sanoa, että en tiedä mistä innostua. Venäläiset sadut ja mytologiat ovat vähän tutumpia, mutta yllättävän vähän niistäkään on minulla tietoutta. Inspiraatiomateriaaliksi on tällä hetkellä annettu vain läjä kuvia, ja minä en valitettavasti osaa värittää peliäni kuvien kautta. Joten tällä hetkellä odotan lähinnä jonkinlaista pelinjohtajan tarjoamaan maailmankuvausta, jonka lukemalla voisin paremmin tarttua ja käsitellä pelin aihepiiriä ja sitä kautta varmasti myös omaa hahmoanikin.

Muutama sananen hahmostani. Hahmoni, Kristina Karacheva on kaartiin kuuluva rivijäsen. Hahmon lyhytkuvauksen mukaan olen sanavalmis ja iloinen sekä ehdottoman uskollinen. Siinäpä se. Toki lyhytkuvaukset ovat vain lyhytkuvauksia, monesti myös hieman kiireessä kirjoitettuja eli uskon ja toivon, että hahmossani tulee olemaan muutakin kuin tämä. Toki vanha larppisanonta "sotilailla on aina hauskempaa" on varmaan osaltaan totta, eli vaikka muuta peliä ei olisikaan niin turhan tärkeänä partiointi ja jutteleminen muiden tovereiden kanssa on varmasti antoisaa. En ole koskaan edes pelannut sotilasta, monenlaista muuta palvelijaa kylläkin, joten siinä mielessä aivan uudenlainen pelikokemus tulossa minulle.

Onneksi oman pelin jälkeen on vielä kuukausi aikaa perehtyä tähän peliin.