Jännän äärellä, eli ihkauusia kokemuksia!

Kevät etenee kovaa kyytiä ja seuraava larppi häämöttää jo aivan ovella. Tällä kertaa jänskättää vähän, koska kyseessä tulee olemaan mulle ihan uudenlainen kokemus - mun eka nykyaikapeli. Kortee, Lammi ja Voronova (lyhyesti K/L/V) on parin viikon päästä pelattava asianajotoimistoon sijoittuva larppi, jonka maailmankuvaus on mielenkiintoinen sekoitus Suomea ja Amerikkaa. Hahmoni Emilia "Emmy" Sara on yksityisetsivä, joten pelin aikana tulen poistumaan työpaikalta myös kenttätöihin, K/L/V on siis myös mulle eka kaupunkipeli! (Tajusin sen vasta nyt :D) Siistiä siis!

Jostain syystä nykypelit ei oo mua aikaisemmin kauheasti kiehtoneet, mutta nyt oon aivan täpinöissäni. Ehkä en oo vaan aiemmin tajunnut nykyaikapelaamisen etuja: sitä, että pelin aikana voi käyttää rannekelloa, tietokonetta, autoa, puhelinta, (hahmon) sähköpostia ja -gasp!- mikroa! Tällä kertaa ei tarvitse pelatessa pohtia, mitä hahmon on sopivaa tehdä etiketin ja sosiaalisen statuksensa mukaan. Vaihtelu, kuten sanotaan, virkistää!

Mutta aivan erityisen hauska tapa syventää hahmoa oli luoda hahmolle oma facebook-profiili. Vietin mukavat tovit koneella, kun muokkasin profiilista hahmon näköistä. Profiilin pääset näkemään klikkaamalla tästä. Poliisikoulun käyneelle Emilialle Facebook ehdotti kaveriksi Antti Polvijärveä, Salattujen Elämien poliisihahmoa ja siitäkin hahmo syventyi hauskalla ja yksilöllisellä tavalla. :D 

Voin kyllä ihan ehottomasti suositella profiilin luomista kaikille ja muiden peliin saapuvien toivoisin niin tekevän! Profiilia muokatessa saa hahmoa ja tämän tapaa ajatella käytyä läpi helposti ja vaivattomasti, samalla jäsentyvät paremmin mieleen pienet yksityiskohdat, kuten se minä vuonna hahmo on aloittanut työnsä. Toivon kovasti, että profiilia pääsisin pelissä oikeasti hyödyntämäänkin, kimppachatit kollegoiden kanssa kuulostaa asialta, jota en haluaisi jättää väliin! :P

Näihin kuviin ja tunnelmiin, peliä jännityksellä odotellessa!

Rankkoja juttuja

Huh huh.

Salaisuuksien hovi on nyt takana, ja pelin vähän pelottavankin voimakkaat tunnekokemukset saivat minut pohtimaan rankkoja juttuja. On nimittäin niin, että tämä on sellainen harrastus, joka parhaimmillaan on aitoja tunteita. On jännitystä, kauhua, onnea, surua, epätoivoa, pelkoa, inhoa ja niin edelleen. Sellaisiakin tunteita, joiden kokeminen oikeassa elämässä voisi suistaa ihmisen oikeasti raiteiltaan, mutta koettuna turvallisessa ympäristössä, tuttujen ja välillä tuntemattomienkin, mutta yhtälailla turvallisten ihmisten seurassa.

Tuleva leskikeisarinna Olga,
kuvasta kiitokset Tapiolle

Joskus niiden rankkojen tunteiden läpi käyminen pelottaa. Mua ainakin pelotti, kun Salaisuuksien hoviin astuessani osasin jo arvatakin, että Tsaarinnan roolissa ei ole helppoa. Ja eihän se helppoa ollutkaan, ei edes koko ajan mukavaa, mutta toisaalta kamalan puhdistavaa ja jälkikäteen hienoa. On mahtava huomata, että voi tempautua niin voimakkaasti "kuviteltujen" tunteiden vietäväksi. On upeaa tajuta, että vaikkei pelatessa oikeastaan tiennyt, mitä teki, niin taakse katsoessa voi huomata löytäneensä hahmosta riisuttuna sen olennaisen - vaikkei sitä tehnyt missään nimessä tietoisesti.

Salaisuuksien hovi oli itkupeli mulle. Hahmo joutui suremaan ensin sairasta ja sitten kuollutta miestään, pelkäämään poikansa ja oman henkensä puolesta, kyseenalaistamaan omaa uskoaan ja lopulta suremaan myös poikansa kuolemaa. Itkin varmaan reilun tunnin melkein tauotta ja olin ehkä jossain pelin vaiheessa melkein oikeassa shokissa. Ei ole helppoa näyttää itseään heikoimmillaan, ei kenellekään meistä. Mulle jää usein itkupelien jälkeen semmoinen vähän jäytävä tunne, että meninkö liian pitkälle tai teinköhän nyt oikein. Mietin usein jälkeenpäin, että oliko toi nyt vähän liian melodramaattista? Ja toki se koettu voimakas tunne ja pelko siitä, että sen tunteen on ylipäänsä näyttänyt, voi sekoittuessaan pitkän pelin väsymykseen purkautua vähän paskoinakin ensifiiliksinä.

Onneksi ensifiilikset menee ohi ja niiden jälkeen tulee jälkifiilikset. Mulla on tyytyväinen olo, vaikka hahmolla oli pelin ajan lähinnä huolta, surua, murhetta, uskonkriisejä, vainoharhaa, shokkia ja pelkoa, eikä juurikaan ilon aiheita. Kaikesta siitä tunteesta ja koetusta pitää vain saada ottaa jonkun aikaa etäisyyttä. Ja on myös todella opettavaista ja helpottavaa huomata, ettei itsensä heikoimmillaan näyttämisestä seuraa pelin ulkopuolella mitään pahaa. Se on rohkaiseva ajatus ja mulle myös henkilökohtaisesti tärkeä opetus, jonka sisäistämisessä tämäkin kokemus varmasti auttaa.

Nyt voin jo ihan vapautuneesti nauraa sille tragikomiikalle, jota pelissä myös kohtasi. Missä muualla kuin larpissa saatat vahingossa kompastua kuolleeseen aviomieheesi pimeässä kappelissa? :D

Rankoista jutuista huolimatta, ja osittain juuri niiden takia, tää harrastus on vaan puhdasta parhautta.
Millaisia on lukijoiden rankimmat larppijutut?

Ihanat, kamalat nimet

Tulipa tässä mieleeni kirjoittaa sana tai kaksi nimistä. Meillä kaikilla vähän pidempään larpanneilla on ollut vuosien mittaan monta nimeä. Ite oon ollut Pesukarhu, Elisabeth, Savannah, Cordelia, Ida, Kapeloinen, Hillo-Fifi, Sabina, Usva ja Hopeaneitona olin vasta viime viikonloppuna. Nyt muutaman hahmon jo kirjoittaneenakin voin sanoa, että nimet on aivan ihania. Aloitan melkein hahmon kuin hahmon kirjoittamisen nimestä, sen kautta kaikki muukin aukeaa. Keräilen nimiä erilaisiin listoihin koneen kätköihin, mistä voin niitä aina tarpeen tullen selailla. Odotan jo innolla, että pääsen nimeämään Rakkauden kesän hahmoja, kotimaiset nimet kun erityisesti on lähellä sydäntä.

Tällä miekallakin on kuitenkin se toinen teränsä. En oo varmaan maailman ainoa larppaaja, jonka aivoihin mahtuu vain tietty määrä "Florencia Alfonso Jezzibel Von Smithsoneita" kerrallaan, mikä aiheuttaa toisinaan vähän päänvaivaa. Joskus tuntuu, että pelin alkaessa ei muista edes oman hahmonsa nimeä ulkoa. Etenkin erilaisissa juhlapeleissä, joihin hahmot ovat kutsuneet lähimpiä ystäviään, olisi suotavaa hahmojen nimet muistaa. Mutta vaikeaahan se on, jos pelaajia hahmoineen on lähemmäs 40, joskus jopa enemmän. Juhlien emännän ja isännän rooli on siis haastava homma, ainakin niille HC-larppaajille, jotka nimet urheasti opettelevat ulkoa.

Viime kesänä uudelleenjärjestin Sarcoidosan sisäoppilaitosta, kevyttä haltiafantsua, jossa hahmoilla oli erityisen vaikeita nimiä. Useimmat niistä oli löydetty suoraan Pharmaca Fennicasta (mikä oli hykerryttävän hauska idea!). Päädyimme järjestäjätiimin kanssa lopulta kirjoittamaan pelaajille peliä varten nimilaput, jotka toivottavasti helpottivat ainakin jonkin verran peliä.

Oon monesti miettinyt, että ainakaan omaa eläytymistä eivät pelaajien rinnassa olevat off-game-nimilaput häiritse. On toisinaan paljon häiritsevämpää seurustella ingamessa parhaan kaverinsa kanssa ja miettiä samalla kuumeisesti, mikä hahmon nimi oikeastaan olikaan. Samoin on kauhean vaikea kiinnittää jonkun hahmon huomio itseensä, jos ei ole mitään käsitystä siitä, millä nimellä pitäisi pöydän päästä toiseen huudella.

Tästä huolimatta yksi peliin valmistautumisen minulle hauskimpia osia on lueskella hahmolistaa ja makustella pelinjohdon valitsemia nimiä. Saatan selata listaa alusta loppuun monta kertaa ja joka kerta löydän sieltä omia suosikkeja. Mitkäs ovat lukijoiden nimisuosikit?

Eipäs tässä muuta kuin opettelemaan seuraavan pelin hahmolistaa ulkoa. Sonyat ja Sofiat, Grigoriit ja Georgit, vielä teidät selätän!

Terveisin Elisa

Pelin jälkeen

Nyt on kulunut muutama päivä siitä, että Pohjolan pidot saatiin juhlittua. Näin ollen saatiin päätökseen se neljän-viiden kuukauden työ, minkä teimme pelinjohtajatoverini Karoliinan kanssa. En nyt kerro mitä pelissä tapahtui tai mitä juonikuvioita siihen oli kirjoitettu, vaan keskityn enemmän työhön ennen itse tapahtumaviikonloppua.


Kyseessä oli siis larppaajaurani toinen peli, jossa olin pelinjohtajana kaikessa mukana alusta loppuun. Ensimmäinen oli meidän samojen tekijöiden Syntyjä syviä, vuosi sitten rakkaudella tehty kaupunkipelisarja. Niin Synnyissä syvissä kuin Pohjolan pidoissakin pysyttiin saman molemmille tekijöille mieluisan genren ympärillä: suomalainen mytologia.

Pohjolan pidot erosi edeltäjästään siinä, että sen tarina perustui Kalevalaan - aiheeseen josta kaikilla on omat mielipiteensä, tulkintansa ja vahvat tunteensa. Tökimme siis tikulla jäätä, astuimme pyhälle maalle ja saimme varmasti monet miettimään omaa suhdettaan tuohon opukseen. Tiedän, että meidän visiomme ei miellyttänyt kaikkia, ja miten olisi voinutkaan? Kuitenkin koko projektin ajan meillä oli kanssapelinjohtajan kanssa ajatukset samoilla taajuuksilla eikä suuria ristiriitoja päässyt syntymään. Kuinka mahtavaa onkaan suunnitella ja kirjoittaa peliä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa jakaa ajatukset ja ideat niin täydellisesti?

Voin suoraan sanoa, että olen tyytyväinen siihen, millaiseksi Pohjolan pitojen maailma, hahmot ja juonet kehittyivät, olivat pelaajat tyytyväisiä tai eivät!


Vaikka tässä hehkutinkin, kuinka mahtava projekti Pohjolan pidot oli, niin oli se välillä muutakin kuin kukkasilla tanssimista. Stressiä, kirjoittamisen takkuamista, takapakkeja ja hankalia tilanteita. Tottakai niitäkin löytyi noista kuukausista! Hahmojako oli todella haastava ja aiheutti mielipahaa itselle. Lähtökohtanamme oli kuitenkin alusta asti se, että hahmo annetaan sille pelaajille, jolle se sopii kaikista parhaiten ilmoittautumisen perusteella. Ystäviä ei siis suosita vaan kaikki ilmoittautuneet ovat samalla lähtäviivalla.

Haastavaa oli myös suurimpien juonikuvioiden saaminen siihen muotoon, että ne voidaan kirjoittaa pelaajille hahmoihin. On yllättävän vaikeaa saada muodostettua järkevää tekstiä omista ajatuksistaan, samalla pitäen hahmon kerrontatyylin samanlaisena alusta loppuun. Haastavaa tämä oli varsinkin niissä tilanteissa, kun juonikuvio ei ole ihan selvä kirjoittajalle itselleenkään..

Eli. Vaikka pelin tekeminen oli mahtavaa, niin mahtavaa on myös se, että se on ohi. Nyt voi olla ihan tyytyväinen itseensä ja keskittyä tuleviin projekteihin.

In-game: Ukko julistaa kuka saa Kultaneidon käden.

Midshipman Chesterford ja Perhe Helvetistä

Midshipman Chesterford (kuvaaja: Firafury)

Taannoin kuulin huhua, että pelistä kannattaisi kirjoittaa loppubrieffi pelinjohdolle, ennen kuin tapahtuma vaipui kullattuun unholaan. Myöhemmin olen todennut, että erityisesti terävimmät sanat tylsyvät helposti, kun niille vaan antaa aikaa. Niinpä, vaikka tässä tapauksessa teräville sanoille ei edes ole tarvetta, kuin korkeintaan muutaman mitättömän asian suhteen, kirjoitan pelistä itsestään vasta nyt, viikkoja pelin jälkeen. Omat arkikiireeni eivät siis ole päässeet millään tavalla vaikuttamaan kirjoitusaikatauluun, sen kiellän.

Koska alkubriiffi tuntuu aiheena kovin turhalta, en sinänsä pureudu siihen yhteisbriiffiin. Puhun mieluummin perheellemme tarjotuista tiedoista ja briiffistä, jossa vulgaaristi palvelusväki sai istua herrasväen keskuudessa ruokailusalissa. Onneksi emme pelanneet historiaa elävöittääksemme, sillä osa maailman historiallisesta raakuudesta luoduista mielikuvista hakattiin takaisin kurkkuun kysyvälle pelaajalle. Olin perehtynyt villillä antaumuksella pelin aikakauteen ja toivoin autenttisuutta, jos nyt ei sentään sitä elävöittämistä. Myöhemmin tulin käsitykseen, että pelin teeman kulmia oli vähän haluttu pyöristää, jotta toiset tapahtumat voitiin kirjoittaa peliin: Palvelusväellä oli oikeuksia. Enkä nyt puhu mistään "osa perhettä" oikeuksista, vaan palvelijoista, jotka olivat naimisissa JA raskaana. Lisäksi ansaitsevilta herrasmiehiltä oli kielletty heidän asemansa suomat oikeudet palvelustyttöjen kammareissa. My god! Hänen mitä Britannillisin Majesteettinsa Victoria pyörii haudassaan.

Kuitenkin alkushokin jälkeen koitti vihdoin se aika, johon oli viikkoja valmistauduttu. Peli sai alkaa. Clicheiseen ylhäisöjuhlatyyliin vieraat marssivat pitkää pihapolkua vastaanottoseurueen luo.

Seurasi larpin alkuvaihe, joka on tavalliseen tapaan täydellisen merkityksettömän tuntuinen. Vähän sivistynyttä sananvaihtoa siellä, hieman viinin lipittelyä täällä. Jotain rovastia piti nuoleskella. Valitettavasti olo ei ollut kuin Raptorilla kun mietiskelin siinä rovastin tytärtä ja taannoisia seikkailuitamme haltijalehdossa yksisarvisten keskellä. Virheitäkin oli nuori ja puhtoinen Midshipman Chesterford tehnyt.

Sisarusten välissä kohoaa kuin kiirastulesta kaksi vallanhimon syntistä pilaria. (kuvaaja: Firafury)

Lopulta, kun joku sopuavioliitto oli sovittu ilman pojan mielipidettä, isäni päätti osoittaa rakkautta ainoaa poikaansa kohtaan, kun siveyssääntöjen ja hyvän kristillisyyden nimissä kieltäydyin avioliitosta.Kipitin kiltisti silmääni pidellen pelipaikan yläkertaan maskipakille meikkaamaan mustaa silmää. Osoittautui, että onnistuin turhankin hyvin, kun paikalla olevista osa ilmeisesti päätyi luulemaan varsin komeaa mustaa silmääni oikeaksi, eikä suinkaan maskeeratuksi tapaukseksi.


Tummuvan mustelman maskaaminen oli tehty helpoksi, maskipakille oli hyvä pääsy, joka oli myös kohtalaisen huomaamaton. Lisäksi pakki oli lähellä tapahtumien keskipistettä, mistä tietenkin tulee pisteitä myös kotiin: kun ei tarvinnut juosta pitkin pihaa kaukaiselle saunarakennukselle, mikä on se tyypillisempi ratkaisu.

Näin jälkeenpäin ajatellen on koomista, että oma asemani rovastin vanhemman tyttären lapsen potentiaalisena isänä (samaan aikaan kun minua yritettiin naittaa pikkusiskolle) tuntui kyllä vakavalta ongelmalta, mutta silti asetin rakkaan siskoni ahdingon kaiken edelle. Rakkaat vanhempamme olivat päättäneet tuhota siis myös sikoni elämän orjuuttamalla hänet epäsovinnaiseen avioliittoon ja niinpä vanhempien suuruudenhullujen tekojen oli loputtava.

"Minä lähden nyt olemaan parempi mies kuin isäni - ja se ei vaadi paljoa."

Peli oli tekemisentäyteinen ja prottauminen oli pitkälti ällistyttävän ja fantastisen väliseen ojaan lankeavan juopon kesäenon tasoa. Eli monen näköistä löytyi, mutta maisema oli jokatapauksessa täynnä kauneutta! Epäilemättä näin pukupeliä tuskin tullaan näkemään aivan lähiaikoina Oulussa, edellisestäkin oli jo vuosia.

Vaikka pelipaikkaa oli kovasti lämmitetty, ei kolkkous ja kylmyys valitettavasti kaikonnut missään vaiheessa. Väliovettomuutta ja eteisettömyyttä vastaan pitivät pienet öljysähköpatterit juuri ja juuri pelipaikan lämpötilaltaan siedon rajoissa. Toki oli osunut harvinaisen kylmä syysviikonloppu, saimmehan ensimmäiset lumihiutaleetkin niskaamme larpin jälkeisenä yönä, mutta silti kylmyys kalvoi ja osaltaan pilasi hauskuutta.

Ruoka oli pitkälti fantastista ja kumma kyllä naposteltavalla pysyi jopa nälkä loitolla! Hieman jurppii, kuten tuntui jurppivan myös pelinjohtoa, että joku oli heittänyt pelin juustot pakastuslokeroon, eikä niistä päästy nauttimaan ennen kuin pari päivää larpin jälkeen. Suurkiitos palvelusväelle ja erityisesti viimehädän paikkaajalle, Talla-Hannalle, joka pelasti mahtavasti hätään joutuneet ystävät.

C'est la vie isä ja äiti, lapset lähti maailmalle! (kuvaaja Firafury)

Jarkon panostuksesta pikkujoulupeliin riippuu, kuka teki tämän vuoden parhaan larpin. Pelkäänpä että pystin voisi jo jakaa, mutta annetaan nyt mahdollisuus myös pikkujoulupelille. Myös Jarkko on kirjoittajana monella tapaa hyvämaineinen ja erikoislaadukas yksilö.

Tulossa jälleen: Luutnantti Chesterford: FLASHMAN!!! sekä kaikkien suuresti odottama trilogian neljäs ja viimeinen osa Sir Chesterford Sotii jälleen!

Luopumisen vaikeudesta

Tämän päiväisillä S-treffeillä oli puhe talven Sanginjoki-vuoroista, joiden varaamisen allekirjoittanut hoitaa. Kävi ilmi, että tulevasta vuodesta on tulossa oululaisella larppirintamalla reipas. That's good! Viikon päästä siis menen varaamaan talvihuvilaamme käyttöömme ja voin paljastaa: ensi vuoden ensimmäisen puolikkaan joka kuulle on tulossa peli! Pelinjohtajia en vielä paljasta, mutta näistä kuulette vielä :-)

Josta päästäänkin itse asiaan: vuoden puolikkaan viimeisestä pelistä tulen olemaan itse vastuussa - yhdessä ystäväni, kanssalarppaajani ja blogikumppanimme Elisan kanssa. Suurelle yleisölle onkin varmasti tuttu jo tänä kesänä ja syksynä promoamamme liveroolipeli Rakkauden kesä '67. Peli jäi tänä syksynä pitämättä ja hyvä niin, sillä silloisella kokoonpanolla toteutuessaan se ei olisi vastannut pelinjohdon toiveita ja oikeaa tunnelmaa.

Asiassahan kävi niin, että peruimme Rakkauden kesän viikkoa ennen pelipäivää. Se oli paha paikka, mutta oikea päätös. Minua huojentaa se, että moni pelinjohtaja on ollut samassa tilanteessa ennen meitä ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Emme olleet tämän asian kanssa yksin. Päätös pisti sydämeen, sillä pelistä oli tullut pelinjohtajien lempilapsi: syvästi rakastettu ja kaiholla odotettu. Peruminen tapahtui rakkaudesta, olimme selvästi arvioineet lasketun ajan väärin, sillä vielä ei ollut oikea aika saattaa lastamme maailmaan. Maailma ei ollut vielä valmis sille.

Vaikka nyt käytin sanaa "peruminen" niin asian laitahan ei ole ihan niin. Siirsimme Rakkauden kesän ensi kesään, parempaan aikaan ja (mahdollisesti myös) paikkaan. Uusimme konseptia hieman, sillä kohdeyleisöämme ei selvästikään napannut ajatus oman hahmon kirjoittamisesta (eikä ajatus alkusyksyn Koppanasta). Ei hätää! Onneksi pelinjohtokaksikolla on hiassaan liuta hyviä hahmoideoita ja juonia, joiden käyttämättä jättäminen harmitti jo ensimmäisen yrityksen aikana. Heti kun päätös siirtämisestä oli syntynyt, päätimme että tulemme kirjoittamaan hahmot itse. Sitähän me oikeasti oltiin haluttu kokoajan! Tajuttiin se vaan aivan liian myöhään :-)

Nyt siis vaan toivon, että ensi kesänä peli saa paremman ja runsaamman vastaanoton. Tuntuu, että jos ei muuta niin kohta löydetään Elisan kanssa itsemme kahdestaan hippeilemästä Koppanan rannalla, proppiviinejä juoden...



Kuvat: http://www.wussu.com/zines/oz01_04.htm ja http://jvbilli.files.wordpress.com/2010/12/makelovenotwar.jpg

Sing, primadonna, once more

Tulin, näin, larppasin. Lordi Chesterfordin lyhtyjuhlat lensivät osaltani ohi oopperadiivan (perheen kesken tuttavallisesti Oopperan Hiiva) Marigoldin kengissä.

En tiedä liekö kyse ollut omista liian suurista odotuksista, liian monta kokkia sopassa-syndroomasta, ajanpuutteesta vai siitä että oon vaan kauhian huono larppaaja, hahmoni peli oli minulle pieni pettymys. Toki peli oli ulkoisilta puitteiltaan hieno, ihmiset uskomattoman kauniisti propattuja ja lähes kaikilla muilla pelaajilla kuulemani mukaan hyvä peli, mutta West Endin laululintu vietti suurimman osan pelistään yksin hieman ikävissään. Nautin kyllä fiilistelystä, mutta kun hahmolla on vain yksi läheinen kontakti joka viettää tämän kanssa aikaa ja luonnollisesti haluaa välillä pelata omia juoniaan, ei jäljelle jäävän yksinäisen superjulkkiksen (jolle kukaan ei oikeastaan uskalla tulla puhumaan) osa ole eläytymisen riemujuhlaa. Varsinkaan kun kukaan ei tiedä hahmon häpeällisiä salaisuuksia, joiden johdosta odotin etukäteen peliini riemukkaita häväistysjuttuja ja kiristystä.

Tietysti pelissä oli hyviä ja vaikuttavia hetkiä, esimerkiksi oma oopperaduettoni tai mystikkoruhtinaan ektoplasmaseanssi, ja ne hetket kun ovet aukeavat edessäsi ja viitta nostetaan harteilta valkoisin hansikkain. Kuitenkin se, että hahmoni tärkeimmäksi juoneksi muodostui tämän valkoinen kameli joka myytiin paronittarelle pelin aikana jätti hieman kylmäksi ja mielipiteeni onkin että Henrietta Marigold olisi toiminut paremmin NPC-hahmona, jolloin olisi ollut myös helpompaa tietää mitä hahmolta toivotaan ja minkälaisen vaikutelman tämän tulisi luoda ympäristöönsä. En kuitenkaan kadu osallistumistani peliin, sainhan ommeltua hienon mekon jolle tulee varmasti käyttöä tulevaisuudessa, laulaa, saunoa, kaikkea sitä mistä tässä harrastuksessa pidänkin!

Nyt nostetaan sitten leuka pystyyn ja lähdetään kohti uusia haasteita, elämme nimittäin jännittäviä aikoja. Useampi projekti porisee hiljalleen tulilla, vaikka jo näppejä polttelisi alakaa hämmentämään soppaa. Palaan varmasti asiaan ainakin yhden larpin tiimoilta lähiaikoina, mutta sanonpa vaan että esimerkiksi Korpi-virastossa jyllää jälleen!

Herra Chesterfordin seikkailuita: Oletko valmis sotaan Brenkku-Benkku?

Kolmikolkka H&M:n huopahatusta.

Aikaisemmin lupasin kirjoittaa neliosaisen trilogian, kuten taiteen sääntöihin kuuluu, ahkeran nuoren herran, Bernard Chesterfordin seikkailuista. Koska loppubriiffit voivat venyä kovin pitkiksi, pidätän oikeuden jakaa halutessani tarinan useampaan osaan.

Epäilemättä pelinjohto on jo jossain määrin odottanut tekstiä siitä, mitä tapahtui, mihin se johti ja mitkä olivat tulevaisuuden suunnitelmat. Puhutaan nyt kuitenkin aluksi pelistä ennen peliä!

Kesä kääntyi lopulleen, Ylioppilasteatterin teettämät hommat vähenivät ja lopulta lähes loppuivat. Intensiivisesti tekemään tottunut Jori pyöriskeli iltaisin ATK-tuolillaan ja mietti tulevaisuuttaan: Mitä nyt?! No voisihan tuota vaikka käydä puistossa soittelemassa ja vaikkapa Mapen kanssa, bodhranisti kun on. Niinpä päädyimme puiston kautta nautiskelemaan illasta keskustellen aiheista, kuten laadukkaat ja tunnelmalliset historialliset sarjat. Minä vannoin Sharpen nimeen ja Mape Hor

nblowerin. Kulttuurivaihdon nimissä kulutin tulevat päivät nautiskelle täysin rinnoin jo iäkkäästä, mutta laadukkaasta brittielokuvasarjasta.

Niinpä koitti aika, hyvin pian, kun pelimainos ilmaantui jotakuinkin jokaiseen sosiaaliseen mediaan, jonne minulla oli pääsy. Ilmoittauduin pian ja liitin vielä ilmoittautumiseen MIDI-lennätinviestinä ilmoittautumislomakkeen vastauksineen, kun pelinjohto sitä selkeästi havitteli. Molemmat viestit saapuivat perille ja selvisi, että tulisin pelaamaan jonkinlaista pseudo-Hornbloweria, joka oli hyvin tervetullut hahmo, ainakin ajatuksena.

Kehuin pelinjohtoa onnistuneesta mainonnasta! Pelinjohtajat kovin usein unohtavat viidakkorummun ja peli-ilmoituksen annin tärkeyden, kun pelaaja harkitsee ilmoittautuvansa. Tällä kertaa molemmat puolet oli hoidettu oikein mainiosti ja pian oli jo nettisivutkin pystyssä! Toisaalta peli oli myös hyvin vetovoimainen genren ja kirjoittajiensa puolesta. Larppi vaikutti jo ensimetreillä laadukkaalta ja onnistuvalta kokonaisuudelta.

Viimeistelty midshipmanin hattu

OIEI Kuhisi

Kaikki olivat innoissaan ja monet tiesivät jo suuntaviivoja hahmoilleen. Aloitettiin proppaaminen. Tarinan mukaan pelinjohto ei ollut sinänsä suunnitellut tästä spektaakkelista pukupeliä, mutta "pelaajat pilaavat pelin kuin pelin" ja niinpä siitä tuli juuri sellainen. Enkä tahdo siis sulkea pois myös pelin sisällöllistä puolta, eli ei siis pukupeli siinä patsastelumielessä, vaan pelaajat tahtoivat sijoittaa ulkoasuun enemmän kuin pelinjohto oli osannut arvatakaan.

Hahmo ja hetket ennen peliä

Hahmot saapuivat kohtuudella, vajaata viikkoa ennen peliä. Tämä on myöhäinen ajankohta, vaikkakin jossain määrin yhteisön hyväksymä, ainakin viimevuosina. Kaksi viikkoa olisi parempi aika, sillä viimeinen viikko ennen peliä on aina niin kovin kiireinen. Kuitenkin jonkinlaiset lyhythahmot ja tunnelmointimateriaalia oli nettisivuilla, joten sieltä pystyi jo päättelemään tärkeimpiä kontakteja ja proppaukseen suuntia. Pelinjohto vastaili kohtuudella kyselyihin ja kertoi ajoittain aivan pyytämättäkin lisää hahmosta ja mitä siihen oli suunniteltu, jo hyvissä ajoin ennen hahmon lähettämistä.

Hahmoni oli pelin luonteeseen sopiva. Hyvin pintapuolinen faktuaalisesta tiedosta, mutta syvällä hahmon lapsuudessa, tunnemaailmassa ja viimepäivien tapahtumista. Hyvin vähän turhaa, jos lainkaan täytetekstiä/suuren linjan kuvauksia maailmasta. Hahmo tarttui olennaiseen niin tekstin kuin kronologiankin suhteen. En edes osannut kaivata kontaktilistaa, mutta sellainen onnekseni kuitenkin toimitettiin ennen peliä. Se ilman muuta helpotti hahmon ulkoisten tuntemuksien kehittelyissä.

Chesterfordin nuorukaiset (kuvaaja: Firafury)

Propit valmistuivat peliä edeltävänä iltana ja saavuin pelipaikalle muutaman minuutin myöhässä sovitusta ajasta, sotilastakki nappeineen painoi yllättävän paljon ja muutakin proppia oli mukana. Pelinjohto toivotti minut tervetulleeksi ja sain nopean sanallisen opastuksen haluamiini kohteisiin pelipaikalla. Myönnän olleeni aikataulusta skeptinen, tarvittaisiinko aikaa todella kaikille pelaajille niin paljon? Kyllä tarvittiin, siinä ehti sopivasti tervehtiä kaukaisemmat tutut, vetää propit päälle sekä keskustella in- ja off-asioista. Sitten alkoikin jo alkubriiffi.

Seuraavalla kerralla odotettavissa Midshipman Chesterford ja Perhe Helvetistä, Luutnantti Chesterford: FLASHMAN!!! sekä kaikkien suuresti odottama trilogian neljäs ja viimeinen osa Sir Chesterford Sotii jälleen!

Peli nimeltä lady Chesterfordin (eli meikän!) lyhtyjuhlat

Kaikkihan sitä hehkuttivat. Mekin kirjoittelimme tänne muutaman merkinnä siitä kuinka odotimme tulevaa peliä, joka vetoaa pohjoisen larppikansan sydämiin yhdistämällä steampunkia, viktoriaanisia pukuja sekä jane austen -henkistä romantiikkaa. Kukaan ei kuitenkaan ole kirjoittanut tänne aiheesta mitään, vaikka peli oli jo viikko sitten. Päätinpä olla nyt rohkea, tarttua vertauskuvallista härkää sarvista ja kirjoitella jotain omasta näkökulmastani. Aluksi ajattelin kirjoittaa semmoisen hahmon tunne-elämää kuvastavan debrief-tyyppisen asian, mutta en minä sitten jaksanutkaan.

Ja heti aluksi minun täytyy myöntää jotain, kun sain hahmoni peliin, tai jo silloin kun tiesin mitä tulen pelissä pelaamaan, en ollut kovin innostunut. Juhlien emännän ja keski-ikäisen rouvan pelaaminen kuulosti joltain mitä olen kokenut niin monta kertaa aiemminkin. Tämänkö vuoksi minä larppaan? Että saan kerrasta toiseen ne samat luottohahmot, jotka voin pelata kunnialla läpi ja tyydyttää pelinjohtajan taiteellisen vision.  Tuntui, että hahmostani en löytänyt mitään mitä pelata, mitään mistä tarttua kiinni. Ensimmäisen kerran larppiurani aikana jouduin laittamaan hahmosta palautetta sen kirjoittajalle. Minulla oli paljon kysymyksiä hahmostani ja vaikka minua myöhemmin hävettikin hieman turhanpäiväiseltä tuntuva nurinani, niin silti ymmärsin, että on paljon parempi esittää kysymyksiä etukäteen ja keskustella hahmosta kirjoittajan kanssa, kuin nurista jälkikäteen, että hahmo oli huono. Koska pelaaja itse voi tehdä pelistä itselleen mieluisan. En voi olettaa, että pelinjohtajat tarjoavat meille kaiken kultaisella tarjottimella tai että kiireessä ja paineen alla, kaikkien hahmojen sielunelämä ja luonne on osattu kirjoittaa kirkkaan palavasti sinne hahmoon, niin että vähä-älyisempikin larppaajankutale (minä) ymmärtää.

Rakas perheeni.

No. Muutaman ytimekkään sähköpostiviestittelyn jälkeen olin lähdössä peliin jo paljon paremmalla mielellä. Pelipaikalla käydyt keskustelut vastapelaajieni kanssa toivat mukavasti lisäsyvyyttä hahmoihin ja heidän välisiin suhteihin. Tämmöinen alkukeskustelu pitäisi muistaa tehdä aina, huolimatta siitä kuinka selkeältä kaikki vaikuttaa.

Peli alkoi, ja sujui oikein hyvin. Lordi ja Lady Chesterford (eli siis mieheni ja minä) olivat järjestäneet juhlat, joihin oli kutsuttu kaikki Tärkeät Tyypit, jotka voisivat suosiollaan edes auttaa perhettämme aatelisarvon hankinnassa. Mitä erikoisempia tempauksia keksivät vieraat sekä oma perhe, toivat mukavasti lisäpäänsärkyä juhlien järjestämisen ohella.

Puvut oli hienoja ja meiniki hauskaa.

Koska tämä merkintä on pituudessaan jo nyt varmaa kärsimystä (piristin sitä muutamalla kuvalla kuitenkin, kuvat on ottanut Saida Inkeri Jäntti) niin tyydynpä vain toteamaan, että peli meni oikein mainiosti ja oli parempi kuin odotin. Tapahtumassa oli muutenkin erittäin hyvä henki ja meiniki, hauskuutta riitti. Monet pelaajat jäivät kaipaamaan lisää ja pelinjohto onkin luvannut jatko-osan "Höyryn viemää" ensi kesälle. Jatko-osalta odotan ilmalaivapiraatteja. (En kyllä yhtään tiedä onko niitä luvassa, mutta jos ei niin pitää varmaan hankkia moisia itse.)



 

Esittäytyminen osa 6: Kolmaskin yllätys!

Mörrimöykky menneisyyden tulevaisuuksista

Niinpä niin. Osa täällä larppaamista blogaavasta väestä omaa myös muita föörymeitä kokemuksiensa jakamiseksi, minulle tämä on ainoa ja itseasiassa tännekin päädyin osittain kirjoittamaan yleisön pyynnöstä. Nyt kun ei tarvinnut itse alkaa blogia perustamaan, se kävi helposti.

Itse en koe kuuluvani tuohon joukkoon, joka profiloi itsensä elämäntapalarppaajiksi. Kenties voin kuitenkin sanoa joskus olleeni sellainen ja kuitenkin nykyinen asennoitumiseni larppaamista kohtaan on enemmänki "voi luoja haluanko edes harrastaa vai teenkö tätä vain koska jotkut ystävätkin tekevät" -linjoilla. Samapa se mikä on motiivina, koska hauskuutta riittää ja ihmisellä pitää olla työtä. Larpeissa on työtä, olivatpa ne omia tai eivät. ... Aasi parka.

Ilmeisesti on kohtuullista ja suotavaa kertoa tässä esittäytymisessä myös jotain siitä, kuinka tänne (blogiin) päätyi. Taisin löytää sen vahingossa jostain toisesta sosiaalisesta mediasta. Melko nopeasti totesin tilanteen: kirjoittajat ovat hyvää seuraa ja voisin kantaa kortteeni kekoon. Huhujen mukaan, vaikka sanani ovat epäilemättä myös sivaltaneet pelinjohtajia vereslihalle, on aikaisemmissa kirjoitelmissani ollut myös viihteellisiä ominaisuuksia.

Tähän tukeutuen rohkenin:
[12-10-11] <@Joren> Danju: Saanko määki kirjottaa teän larppiblogiin?

Cthulhu on lähellä sydäntäni

Nyt tarkkaavainen silmä jo huomasi! Kuinka kehtasinkin! Pyysin pääsyä jo monta päivää sitten, mutta kirjoitan vasta nyt. Ovatko tarkoitusperäni riittävän intensiiviset tälle blogille, jossa larppaamista, larppaajia ja ennen kaikkia pelinjohtajia rakastetaan hekumallisesti?!

Vetoan kiireeseen! Todellakin, viimeiset kolmisen päivää ovat ruttaantuneet muutaman vartin mittaiselta tuntuneeksi osuudeksi elämää. Eräs kulttuuriosuuskunta on ottanut ensin karhun osansa, sitten Oulun Ylioppilasteatteri ry. tuotantoineen on imenyt loputkin mehut, jättäen jäljelle väsyneen, savuisen, kahvinhajuisen koirankävelyttäjän.

Zombie Walk Oulu räyh!

Siinäpä kuittasinkin ovelasti merkittävimmät harrastukseni, joten niistä ei tarvitse sen enempää puhuakaan. Puvustukseen, tarpeistukseen ja lavastukseen (aka. skenografiaan) olen törmännyt larppaamisen lisäksi entisessä päivätyössäni lavastajan assistenttina ja toivonkin työllistyväni takaisin teatteritekniikkaan, kun se vain on mahdollista.

Yleensä suoriudun peliympäristöjen asettamista visuaalisista paineista varsin mallikkaasti. Silloin tällöin pyydettäessä olen myös osallistunut peliympäristön lavastukseen ja noista kerroista kiitosta riittää nolostumiseen asti. Onneksi kaikki unohtuu aikanaan ja loppujenlopuksi kädentyöt ovat se helpoin osuus ilmeen luomisesta.

Tässä larppaan jossain Kuopiossa

Pelinjohtamistakin harrastelen silloin tällöin. Lähinnä painottuen sanalle silloin, kenties noina jo aikaisemmin kirjoitelmassa mainittuina elämäntapa-aikoina. Paras peleistäni oli Rovaniemellä kauan sitten pitämäni Satujenmaa II GrIeFpLaY, zombie-selviytymispeli. Tuon ensimmäisen oman pelini jälkeen olen löytänyt korvaamatonta kirjoitus- ja järjestelyapua sekä tietenkin liudan luotettuja, rakkaita ystäviä jakamaan pelinjohtamisen taakkaa...

Ystävät pitävät miehen tiellä

Hups! Viesti vierähti pitkänlaiseksi ja tarkoitukseni ei ollut väsyttää lukijoita pois blogin seuraamisesta, joten on aika päättää se satunnaisiin selityksiin harrastuksista (muista kuin edellä mainituista) ja muusta sen sellaisesta. Monien larppaajien tapaan harrastan valokuvaamista, käsitöitä, ruoanlaittoa, stressaamista, kiirehtimistä, audiovisuaalista viihdettä ja silloin tällöin yritän liikkua urheilullisessakin mielessä. Lisäksi soittelen muutamaa soitinta, lähinnä irlantilaisessa mielessä, joista vahvin on mandoliini.

Seuraavalla kerralla odotettavissa Herra Chesterfordin seikkailuita: Oletko valmis sotaan Brenkku-Benkku?, Midshipman Chesterford ja Perhe Helvetistä, Luutnantti Chesterford: FLASHMAN!!! sekä kaikkien suuresti odottama trilogian neljäs ja viimeinen osa Sir Chesterford Sotii jälleen!

Toinenkin yllätys!

Mitä isot ensin, sitä pienet perässä - tai tämmöset keskimittaiset. Eli heissan, oon Elisa, 22-vee larppaajarouva Oulusta ja minäkin kauniisti pyytäessäni pääsin osallistumaan tähän hupiin, kiitos siitä tytöille. :)

Larppaaminen on mun harrastus, ja ainoa sellainen, jos aivan tarkkoja ollaan. Periaatteessa oon larpannu 14-vuotiaasta saakka, mutta käytännössä pelejä on takana verrattain vähän näin niinku kahdeksan vuotta harrastaneelle. Tämä siksi, että (vaikka se nyt kuulostaakin sangen kummalliselta) toisinaan vuosien mittaan aina unohdin larppaamisen kokonaan, ja kävin peleissä lähinnä satunnaisesti, sillon ku hoksasin johonki ilmottautua. Sillä aikaa ehtikin mennä moni aivan mahtava larppi ohitte.

Viime vuonna otin kuitenkin ittiä niskasta kiinni ja aloin harrastamaan ihan oikiasti ja peleissä oon pari vuotta kulkenut melko ahkerastikin. On ollut ihan hirmuisen mukavaa, ja se kaikenlainen oheistoiminta, joka tähän harrastukseen liittyy on kuin varkain hiipiny myös tämän tytön elämään. Nykyään tykkään mm. ommella seurassa, tanssahdella kaikenlaisia rauhallisehkoja larppikelepoja tansseja ja hiukan oon jo päässyt myös pelien kirjoitustoimintaankin tutustumaan, vaikka eka ihan oma (ja myöskin Maikin oma) larppi onkin tulossa vasta ensi kesälle.

Oon saanut larppaajista tosi nopeasti tämän viimeisimmän vuoden aikana itselleni myös hyviä kavereita, tovereita ja ystäviä. Larppaaminen vaatii tietynlaista persoonaa, täytyy osata luottaa muihin ympärillään, kun lähtee larppaamaan ja ehkä justiin siitä syystä larppaajien kanssa on niin helppo ystävystyä, kun yhteinen luottamus on ensimmäisestä pelistä lähtien läsnä. Tai sitte tämän harrastuksen piirissä on vaan ihan mahtavia tyyppejä! Jälkimmäisen voin ainakin allekirjottaa.

Larppaamisen lisäksi mun elämään kuuluu kaksi kissaa ja aviomies, toiveet työllistyä päiväkotiin, asioista innostuminen, nauraminen, piirustelu, valokuvaus, erilaiseen TV-viihteeseen koukuttuminen ja animaatioitaiteen rakastaminen. Multa voi ootella semmosia hypetystyyppisiä postauksia, mutta koitan myös joskus puhua ihan vakavissaan asiaa. Näin siis tänä lokakuisena iltana - seuraavaan kertaan saakka näkemiin!

Vuosijuhlissa vieraita vastaanottamassa,
hobittiteeman mukaisesti pukeutuneena tottakai! :)

Yllätys!

Vuosijuhlissamme ilmaisin intoni kirjoittaa tähän blogiin satunnaisesti - mikään säännöllinen ei minulta onnistuisikaan. Tytöillä ei ollut pokkaa sanoa minulle ei, joten täällä sitä ollaan!

Kuten varmaan kaikki, useimmat, teistä tietävät, olen Maikki. Oululainen liveroolipelaaja joka, kuten muutkin tässä porukassa, harrastaa kaikkea aiemmin tässä blogissa lueteltua oheistoimintaa tämän varsinaisen harrastuksen ohella. Larppaajuus on kasvanut sisälläni pian kuusi vuotta ja voin rehellisesti sanoa, että se iso tekijä siinä kuinka määrittelen identiteettiäni.



Alkuun täytyy myöntää se fakta, jonka olen viime aikoina huomannut: täytyy olla vähän masokisti jos rakastaa larppaamista. Ennen pelejä tuskastellaan sitä, kun ei ole proppeja/ei ole rahaa ostaa kankaita/ei ole aikaa ommella/ei ole tarpeeksi taitoja ommella/hahmot ovat myöhässä/materiaalia on liikaa opittavaksi/en muista edes oman hahmoni nimeä! Ja ei unohdeta kohtaa: miksi en koskaan osaa sanoa ei?
Listaa voisi jatkaa loputtamasti. Ainakin itse olen näiden asioiden kanssa tuskaillut, joskus jopa kaikkea ennen yhtä ja samaa peliä.

Mutta kuinka kliseistä se onkaan, kolikolla on aina myös kääntöpuolensa. Täytyy olla hullu, jos ei rakasta tätä harrastusta. Olenkin pitkään halunnut pelata tätä genreä/tälläistä hahmoa minulla ei ole koskaan aiemmin ollutkaan/onpa mukava puuhastella kavereiden kanssa/tätä peliä on odotettu!/teinpä ihanat propit ja ihan itse!/pelinjohto on tehnyt upeaa työtä ja sen kyllä huomaa/kaikki näyttää uskomattoman hyvältä/miten tämä turhanpäiväinen paskanjauhanta voi olla aina yhtä hauskaa?/ja lopussa tärkein: onpa nämä ihmiset aivan ihania/olempa onnekas/suurin osa ihmisistä jää paitsi niiin paljosta kun eivät ole mukana!

Lyhyesti ilmaistuna: onhan tämä hullun hommaa, mutta nautin jokaikisestä hetkestä!

Kesällä Auttikönkään muinaismarkkinoilla historiallisten
tanssien tanssiryhmän Louhen Korppien kanssa.

Viktoriaanista hörhelöä

Tulin tänne vaahtoamaan tulevista propeistani vain huomatakseni että muut bloggaajat ehtivät taas ensin! Oonko hidas vai hidas?

Joka tapauksessa, kuten Karo ja Kaisakin, olen aivan liekeissä Hajuvettä ja Hammasrattaita-pelin proppaamisesta. Steampunk on ollut aina lähellä sydäntäni, ja vaikka se ei pelin pääpoinnti olekaan varsinkaan oman hahmoni kohdalla, höyrynhuuruinen viktoriaaninen estetiikka hivelee silmää ja sielua. Seikkailijattaret, gogglesit, silinterit, höyrykäyttöiset robotit! Oh ja voih!

Itse pääsen tutustumaan Lordi Chesterfordin lyhtyjuhliin oopperadiivan vaatteissa, hahmoni on näet "West Endin satakieli", "lumoava taiteilijatar" sekä " Euterpen ja Eraton yhteinen sydänkäpy" Henrietta Marigold, suosittu oopperalaulajatar ja seurapiiriperhonen. Vaikka viktoriaanisen yhteiskunnan tiukka etikettikin viehättää, on mahtavaa että taiteilijahahmona pystyn vähän venyttämään ja paukuttamaan soveliaan pukeutumisen ja käytöksen rajoja ja olemaan todellakin diiva isolla deellä. Lisäksi hahmoni esiintyy juhlissa in-game, mikä sekin tuo lisäjännitystä peliin valmistautumiseen.

Kuva: http://tidenstoej.natmus.dk

Kuvan mukaista mekkoa hieman soveltaen ajattelin lähteä proppaamaan Henriettaa. Pelinjohdolta sain ohjenuoriksi "näyttävää ja elämää suurempaa", joten luonnollisesti materiaaliksi valikoitui verenpunainen tafti. Nyt pääsen myös käyttämään kirpparilta ammoin hamuamaani näyttävää irtoapplikaatiota, jolla koristan puvun miehustan. Kangasta tuli alennettujen pakanpohjien myötä ostettua reilusti, joten jos aikaa ja jaksamista jää ennen peliä niin ylijäämäkankaasta saa väännettyä jos vaikka minkälaista röyhelöä tai vaikkapa jonkun pikku hatun puvun seuraksi ja jonkinlaisen tanssiaispussukankin. Vaihtoehtoja on paljon! Kunnollisen vannealushameen puute hieman latistaa mielialaa (ja myös mekon helmaa!), mutta toivottavasti larppaajan neuvokkuudella tästäkin selvittäisiin. Jospa jollain kanssaneidolla olisi lainata ylimääräinen kohotin mekon alle, omissa viritelmissäni ei välttämättä ole tarpeeksi volyymiä kuudelle metrille helmaa...

Lupasin viime postauksessani leuhkia kivoista menneistä peleistä, mutta se jäänee toiseen kertaan. Palatkaa siis linjoille!

- Viivi

Steampunk-höyryjä

(kuva: http://weheartit.com/entry/4091279)


Elämällä on taas tarkoitus!

Eli seuraava peli on viimein tiedossa. Miten tulevaisuus voikin tuntua tyhjältä ilman tietoa seuraavasta larpista? Mutta, koska elämä kulkee larpista larppiin, on nyt jotain johon valmistautua. Ja kiireen vilkkaa pitää niin tehdäkin, onhan "Lordi Chesterfordin Lyhtyjuhlat eli Hajuvettä ja Hammasrattaita" jo kuukauden päästä eli 8.10.2011. Tätä on odotettu, Steampunkkia! Taskunaurini käy ylikierroksilla ja höyry pukkaa korvista. Voi tätä onnen ja riemun määrää! Ja mikä kirjoittajatiimi! Täyttä rautaa. Pelinjohdosta löytyy useampi pohjois-suomalaisen larppiskenen helmistä. Jos tästä ei vielä käynyt ilmi, ovat odotukseni pelin suhteen hyvin korkealla, ja syystäkin. Näiden upeiden ihmisten aiemmat projektit kun antavat odottaa tästäkin jotakin suurta.

Ja sitten voin antautua mielipuuhaani, eli larppiproppien suunniteluun. Hahmoni, seikkailijatar Jaquin ”Jack” Mary McKennan, antaa mahdollisuudet vaikka mihin puvustuksen suhteen. Onneksi pelinjohto antoi viitteitä hahmooni jo pari viikkoa sitten, joten tiedän mitä hakea. Ja välittömästi googlailemaan ideoita. Kanssalarpaajille voin suositella steampunkin suhteen mm. seuraavia sivuja:

Hyviä pukuideoita löysin täältä:
http://www.steampunkemporium.com/steam.php?gclid=CJyX-baWiKsCFUbwzAod4AoC0A

mm. steampunkin stereotyypit:
http://www.squidoo.com/dressingsteampunk

Viktoriaanisia kampauksia:
http://www.squidoo.com/steampunk-hair-styles

Argh, kun omat kaapit pullistevat sopivia proppeja, mutta tekisi mieli valmistaa jokin uusi kostyymi. Täytyyhän arvoisella hahmolla olla arvoisensa puku, mieluusti uusi, uniikki ja ennennäkemätön. Teatterin basaarimyynnistä mukaan tarttui useampiakin ihan sopivia puvun osia, mutta mutta... Hame vai housut? Jos hame, niin lyhyt vai pitkä? Entä hattu, takki, kengät? Ei mitään liian sovinnaista. Hahmoni on rajojen rikkoja, rohkea nainen joka ei väitä normeista. Mutta pitäisi olla silti jotakin kaunista ja naisellista (kun minä tahdon). Ja ovathan ne sentään juhlat. Ehkä odotan vielä hahmoni kirjallista lyhytkuvausta ja pelinjohdon tarkempia ohjeita ennen kuin ryhdyn suurempiin toimiin. Jokatapauksessa, kun kerrankin on tilaisuus käyttää hyväkseen viktoriaanisen scifin tuomia mahdollisuuksia, on parempi ottaa siitä kaikki irti ja keksiä jotain repäisevää. Antiikki- ja vintageliikkeistä minulle on mukaan tarttunut villaiset nilkkaimet ja erikoiset nahkaiset lasit, jotka käynevät lentäjänlaseiksi. Viimeinkin tilaisuus hyödyntää niitä.

Taidan lähteä kuvan esittämälle linjalle: Katsotaan vain mitä lopputuloksesta sitten tulee.

Nyt tekee kovasti mieli katsoa steampunk-aiheisia elokuvia. Hyllyssä olisi Maailman ympäri 80 päivässä (2004) odottamassa. Muistelen, ettei se ollut kovin hyvä (ainakaan niin hyvä kuin muinainen animaatio "Maailman ympäri 80 päivässä" päätähtenään leijonanhahmoinen Fileas Fogg). Mutta Eiköhän noista molemmista versioista vielä irtoa inspiraatiota maailmanmatkaajan luomiseen.

Löysinpä netistä vielä tämmöisenkin: Steampunk Magazine. Tekisi mieli upottaa tähän loputkin vähäisestä vapaa-ajastani. Toistaiseksi selailin vain artikkelia steampunk-tyyleistä.
http://www.steampunkmagazine.com/downloads/