Rankkoja juttuja

Huh huh.

Salaisuuksien hovi on nyt takana, ja pelin vähän pelottavankin voimakkaat tunnekokemukset saivat minut pohtimaan rankkoja juttuja. On nimittäin niin, että tämä on sellainen harrastus, joka parhaimmillaan on aitoja tunteita. On jännitystä, kauhua, onnea, surua, epätoivoa, pelkoa, inhoa ja niin edelleen. Sellaisiakin tunteita, joiden kokeminen oikeassa elämässä voisi suistaa ihmisen oikeasti raiteiltaan, mutta koettuna turvallisessa ympäristössä, tuttujen ja välillä tuntemattomienkin, mutta yhtälailla turvallisten ihmisten seurassa.

Tuleva leskikeisarinna Olga,
kuvasta kiitokset Tapiolle

Joskus niiden rankkojen tunteiden läpi käyminen pelottaa. Mua ainakin pelotti, kun Salaisuuksien hoviin astuessani osasin jo arvatakin, että Tsaarinnan roolissa ei ole helppoa. Ja eihän se helppoa ollutkaan, ei edes koko ajan mukavaa, mutta toisaalta kamalan puhdistavaa ja jälkikäteen hienoa. On mahtava huomata, että voi tempautua niin voimakkaasti "kuviteltujen" tunteiden vietäväksi. On upeaa tajuta, että vaikkei pelatessa oikeastaan tiennyt, mitä teki, niin taakse katsoessa voi huomata löytäneensä hahmosta riisuttuna sen olennaisen - vaikkei sitä tehnyt missään nimessä tietoisesti.

Salaisuuksien hovi oli itkupeli mulle. Hahmo joutui suremaan ensin sairasta ja sitten kuollutta miestään, pelkäämään poikansa ja oman henkensä puolesta, kyseenalaistamaan omaa uskoaan ja lopulta suremaan myös poikansa kuolemaa. Itkin varmaan reilun tunnin melkein tauotta ja olin ehkä jossain pelin vaiheessa melkein oikeassa shokissa. Ei ole helppoa näyttää itseään heikoimmillaan, ei kenellekään meistä. Mulle jää usein itkupelien jälkeen semmoinen vähän jäytävä tunne, että meninkö liian pitkälle tai teinköhän nyt oikein. Mietin usein jälkeenpäin, että oliko toi nyt vähän liian melodramaattista? Ja toki se koettu voimakas tunne ja pelko siitä, että sen tunteen on ylipäänsä näyttänyt, voi sekoittuessaan pitkän pelin väsymykseen purkautua vähän paskoinakin ensifiiliksinä.

Onneksi ensifiilikset menee ohi ja niiden jälkeen tulee jälkifiilikset. Mulla on tyytyväinen olo, vaikka hahmolla oli pelin ajan lähinnä huolta, surua, murhetta, uskonkriisejä, vainoharhaa, shokkia ja pelkoa, eikä juurikaan ilon aiheita. Kaikesta siitä tunteesta ja koetusta pitää vain saada ottaa jonkun aikaa etäisyyttä. Ja on myös todella opettavaista ja helpottavaa huomata, ettei itsensä heikoimmillaan näyttämisestä seuraa pelin ulkopuolella mitään pahaa. Se on rohkaiseva ajatus ja mulle myös henkilökohtaisesti tärkeä opetus, jonka sisäistämisessä tämäkin kokemus varmasti auttaa.

Nyt voin jo ihan vapautuneesti nauraa sille tragikomiikalle, jota pelissä myös kohtasi. Missä muualla kuin larpissa saatat vahingossa kompastua kuolleeseen aviomieheesi pimeässä kappelissa? :D

Rankoista jutuista huolimatta, ja osittain juuri niiden takia, tää harrastus on vaan puhdasta parhautta.
Millaisia on lukijoiden rankimmat larppijutut?

Ihanat, kamalat nimet

Tulipa tässä mieleeni kirjoittaa sana tai kaksi nimistä. Meillä kaikilla vähän pidempään larpanneilla on ollut vuosien mittaan monta nimeä. Ite oon ollut Pesukarhu, Elisabeth, Savannah, Cordelia, Ida, Kapeloinen, Hillo-Fifi, Sabina, Usva ja Hopeaneitona olin vasta viime viikonloppuna. Nyt muutaman hahmon jo kirjoittaneenakin voin sanoa, että nimet on aivan ihania. Aloitan melkein hahmon kuin hahmon kirjoittamisen nimestä, sen kautta kaikki muukin aukeaa. Keräilen nimiä erilaisiin listoihin koneen kätköihin, mistä voin niitä aina tarpeen tullen selailla. Odotan jo innolla, että pääsen nimeämään Rakkauden kesän hahmoja, kotimaiset nimet kun erityisesti on lähellä sydäntä.

Tällä miekallakin on kuitenkin se toinen teränsä. En oo varmaan maailman ainoa larppaaja, jonka aivoihin mahtuu vain tietty määrä "Florencia Alfonso Jezzibel Von Smithsoneita" kerrallaan, mikä aiheuttaa toisinaan vähän päänvaivaa. Joskus tuntuu, että pelin alkaessa ei muista edes oman hahmonsa nimeä ulkoa. Etenkin erilaisissa juhlapeleissä, joihin hahmot ovat kutsuneet lähimpiä ystäviään, olisi suotavaa hahmojen nimet muistaa. Mutta vaikeaahan se on, jos pelaajia hahmoineen on lähemmäs 40, joskus jopa enemmän. Juhlien emännän ja isännän rooli on siis haastava homma, ainakin niille HC-larppaajille, jotka nimet urheasti opettelevat ulkoa.

Viime kesänä uudelleenjärjestin Sarcoidosan sisäoppilaitosta, kevyttä haltiafantsua, jossa hahmoilla oli erityisen vaikeita nimiä. Useimmat niistä oli löydetty suoraan Pharmaca Fennicasta (mikä oli hykerryttävän hauska idea!). Päädyimme järjestäjätiimin kanssa lopulta kirjoittamaan pelaajille peliä varten nimilaput, jotka toivottavasti helpottivat ainakin jonkin verran peliä.

Oon monesti miettinyt, että ainakaan omaa eläytymistä eivät pelaajien rinnassa olevat off-game-nimilaput häiritse. On toisinaan paljon häiritsevämpää seurustella ingamessa parhaan kaverinsa kanssa ja miettiä samalla kuumeisesti, mikä hahmon nimi oikeastaan olikaan. Samoin on kauhean vaikea kiinnittää jonkun hahmon huomio itseensä, jos ei ole mitään käsitystä siitä, millä nimellä pitäisi pöydän päästä toiseen huudella.

Tästä huolimatta yksi peliin valmistautumisen minulle hauskimpia osia on lueskella hahmolistaa ja makustella pelinjohdon valitsemia nimiä. Saatan selata listaa alusta loppuun monta kertaa ja joka kerta löydän sieltä omia suosikkeja. Mitkäs ovat lukijoiden nimisuosikit?

Eipäs tässä muuta kuin opettelemaan seuraavan pelin hahmolistaa ulkoa. Sonyat ja Sofiat, Grigoriit ja Georgit, vielä teidät selätän!

Terveisin Elisa

Pelin jälkeen

Nyt on kulunut muutama päivä siitä, että Pohjolan pidot saatiin juhlittua. Näin ollen saatiin päätökseen se neljän-viiden kuukauden työ, minkä teimme pelinjohtajatoverini Karoliinan kanssa. En nyt kerro mitä pelissä tapahtui tai mitä juonikuvioita siihen oli kirjoitettu, vaan keskityn enemmän työhön ennen itse tapahtumaviikonloppua.


Kyseessä oli siis larppaajaurani toinen peli, jossa olin pelinjohtajana kaikessa mukana alusta loppuun. Ensimmäinen oli meidän samojen tekijöiden Syntyjä syviä, vuosi sitten rakkaudella tehty kaupunkipelisarja. Niin Synnyissä syvissä kuin Pohjolan pidoissakin pysyttiin saman molemmille tekijöille mieluisan genren ympärillä: suomalainen mytologia.

Pohjolan pidot erosi edeltäjästään siinä, että sen tarina perustui Kalevalaan - aiheeseen josta kaikilla on omat mielipiteensä, tulkintansa ja vahvat tunteensa. Tökimme siis tikulla jäätä, astuimme pyhälle maalle ja saimme varmasti monet miettimään omaa suhdettaan tuohon opukseen. Tiedän, että meidän visiomme ei miellyttänyt kaikkia, ja miten olisi voinutkaan? Kuitenkin koko projektin ajan meillä oli kanssapelinjohtajan kanssa ajatukset samoilla taajuuksilla eikä suuria ristiriitoja päässyt syntymään. Kuinka mahtavaa onkaan suunnitella ja kirjoittaa peliä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa jakaa ajatukset ja ideat niin täydellisesti?

Voin suoraan sanoa, että olen tyytyväinen siihen, millaiseksi Pohjolan pitojen maailma, hahmot ja juonet kehittyivät, olivat pelaajat tyytyväisiä tai eivät!


Vaikka tässä hehkutinkin, kuinka mahtava projekti Pohjolan pidot oli, niin oli se välillä muutakin kuin kukkasilla tanssimista. Stressiä, kirjoittamisen takkuamista, takapakkeja ja hankalia tilanteita. Tottakai niitäkin löytyi noista kuukausista! Hahmojako oli todella haastava ja aiheutti mielipahaa itselle. Lähtökohtanamme oli kuitenkin alusta asti se, että hahmo annetaan sille pelaajille, jolle se sopii kaikista parhaiten ilmoittautumisen perusteella. Ystäviä ei siis suosita vaan kaikki ilmoittautuneet ovat samalla lähtäviivalla.

Haastavaa oli myös suurimpien juonikuvioiden saaminen siihen muotoon, että ne voidaan kirjoittaa pelaajille hahmoihin. On yllättävän vaikeaa saada muodostettua järkevää tekstiä omista ajatuksistaan, samalla pitäen hahmon kerrontatyylin samanlaisena alusta loppuun. Haastavaa tämä oli varsinkin niissä tilanteissa, kun juonikuvio ei ole ihan selvä kirjoittajalle itselleenkään..

Eli. Vaikka pelin tekeminen oli mahtavaa, niin mahtavaa on myös se, että se on ohi. Nyt voi olla ihan tyytyväinen itseensä ja keskittyä tuleviin projekteihin.

In-game: Ukko julistaa kuka saa Kultaneidon käden.

Hiidet Pohjolan Pidoissa

Kuvassa Aidnu, Vaarahisten sankarisamooja. Kuvan otti Jenni Ronkainen.

Viime viikonloppuna elettiin Pohjolan Pitoja, larppia, jossa käytiin kosiokilpailuja Louhen tyttäristä. Tulipa mieleeni, että tämä taisi olla nyt se OIEI:n jokakeväinen kiva sanginjokifantsu. Eikö sellainen ole ollut tapana olla joka kevättalvi? Peliltä odotin peruskivaa fantasialarppailua. Ja sehän siitä sitten tuli: kiva peli, mainio viikonloppu ja hyvä mieli. Odotukset jopa ylittyivät. Olipa myös kerrankin hyvä koomailuyö. Sunnuntai-aamuna auringonpaisteen herätellessä sanginjoen salissa nukkujia, muistin jälleen mistä onnessa on kyse: mukavista hetkistä hyvien ihmisten kanssa.

Itselle peli oli mukavaa hahmopainotteista fiilistelyä omassa pikku porukassa. Pelasimme Vaarahisten heimolaisia, jotka olivat omista syistään joutuneet keskelle juhlallisuuksia. Hahmoni, Aidnu oli Vaarahisten itseoikeutettu sankarisamooja. Rivien välistä oli luettavissa kansamme hieman yksinkertainen ja eristäytynyt luonne ja oman hahmoni Aidnun lapsellinen itsekkyys ja tarve korostaa omaa arvoaan. Hassua on aina hauska pelata. Aidnun oli tarve päästä kyläämme ilmestyneestä vieraasta löytölapsesta eroon. Ja ei kun viemään sitä oppipojan Emelin kanssa kamalien, hirveiden ja julmien pohjolan noitien kylään, mistä kersa mitä ilmeisimmin oli peräisin. Pelko oli tietenkin suuri ettemme vaan paljastu, ja Louhi syö meitä suutuksissan elävältä tai muuta katsellaan jääksi. Useamman kerran tuli vähäjärkisemmille nuorille tiuskaistua, etteivät vain katso pohjolan noitia silmiin, kuolema tai ainakin paha siitä seuraa. Ja kyllä nuo noidat nyt vaikuttavat lähes ihmisiltä kuin oikein yrittävät. Vaan huijausta se on kaikki ja paha meidät perii jos jäämme liian pitkäksi aikaa, ja varsinkin jos jäämme kiinni. Alkoi näyttää siltä että meitä pidettiin jonkinsortin hiisiväkenä, hiittolaisina, joista kerrottiin eriskummallisia tarinoita. Useampaan kertaan tulivat pohjolan noidat ihmettelemään, miten sitä nyt ollaan päiväsaikaan liikkeellä. Miten niin? Etenkin lapsensieppaajiksi meitä mainittiin, ja se ei kyllä kuulostanut hyvältä. Pelko oli nyt kova, että tulevat koko noitajoukolla kyläämme tuhoamaan kunhan saavat kuulla, että meillä on hallussamme yksi pohjolan omista. Mutta (omasta mielestämme) ovelasti juonimalla vältimme vaaran. Puolijätti Piekka meitä neuvoi sen verran että saimme kuulla, että Louhea ei kiinnosta kadonnut kakara pätkän vertaa. Lapsen siskon me löysimme, mutta alkoi tulla sääli omaa pikkuista. Eihän sitä ehkä sittenkään voisi jättää tänne julmien noitien armoille. Piekkaa Aidnu petkutti ovelasti kun tajusi, että meitä luullaan joksikin ihmeen hiisiväeksi. Täydestä meni sekin, että kyläämme ei muka pääse sillä se on suojattu taioilla. Varmasti olisivat tulleet rymyämään sinne koko jättien laumalla, tai vielä pahempaa, Pohjan noidat mukanansa. Meidän kansamme arvostaa omaa rauhaansa ja eristyneisyyttään, eikä välitä olla tekemisissä muiden kanssa. Ja ihan syystä, julmuudessa ja ilkeydessä vaikutelma Pohjan väestä ylsi kyllä tarinoidemme tasolle. Vaan kyllä Aidnuakin pelotti, vaikkei sitä pienemmille voinut näyttää. Kauhea puolijätti meinasi Aidnua löylyttää suutuksissaan ja pahasti, huusi, karjui ja uhkaili. Kauheaa. Ja Pohjan noidat Louhi etunenässä olivat urkkimassa milloin mitäkin tietoja, uhkailivat vielä kaikenlaisella, hienosti ystävällisyyden valeasuun puettuna. Louhi vieläpä yritti pakottaa Aidnun katsomaan itseään silmiin. Meinasi taju lähteä silkasta pelosta. Vaan jääksi muuttumisen onnistui Aidnu älyllään välttämään, laittoi silmät kiinni kun Louhi yritti tuijottaa suoraan syvimpään sisukseen.

Suuri huoli oli vielä, mitä sanovat pienemmät vaarahiset kunhan ollaan kotikylässä. Eivätkai vain lavertele sopimattomuuksia siitä, miten Pohjan väen ruokia on syöty, ja miten noidat muutenkin vaikuttivat ihan tavalliselta, tylsältä väeltä? Etteivät vain kerro, että Louhen sali on rakennettu puusta eikä jäästä, eivätkä sitä että miten ketään ei edes tapettu. Pienellä uhkailulla, kiristyksellä ja lahjomisella Aidnu kuitenkin uskoi saavansa kakarat hiljaiseksi. Paluumatkalla voisi kehittää soveliaampia tarinoita juhlien kulusta ja monia uusia kauhistuttavia lauluja pohjan noidista. Yhden laulun Aidnu jo suunnitelikin juhlissa näkemästään omituisesta kiiltävänahkaisesta naisesta jolla ei ollut sydäntä.

Vaan Louhesta kertova laulu alkaa näin:

Pohjan noita, kolokko akka,
tuo on kauhein tietäjistä,
turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi min inehmot,
kaikki tiesi min jumalat,
myös kuin sitoa sinistä tulta,
aarnihautoja avata.

Kulkee teitä tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jääksi teki järvet, hyyksi hyrskyt,
tuntureille ukonjylyn,
paukkupakkasen puhalteli,
parahti Lapissa lapset,
vaarahiset vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiillos himmeni kodassa.

(mukaelma Eino Leinon Helkavirsiä-kokoelman Kouta-runosta)

PS! Kiitos pelistä Maikille ja Karolle, hahmosta Elisalle.