Rankkoja juttuja

Huh huh.

Salaisuuksien hovi on nyt takana, ja pelin vähän pelottavankin voimakkaat tunnekokemukset saivat minut pohtimaan rankkoja juttuja. On nimittäin niin, että tämä on sellainen harrastus, joka parhaimmillaan on aitoja tunteita. On jännitystä, kauhua, onnea, surua, epätoivoa, pelkoa, inhoa ja niin edelleen. Sellaisiakin tunteita, joiden kokeminen oikeassa elämässä voisi suistaa ihmisen oikeasti raiteiltaan, mutta koettuna turvallisessa ympäristössä, tuttujen ja välillä tuntemattomienkin, mutta yhtälailla turvallisten ihmisten seurassa.

Tuleva leskikeisarinna Olga,
kuvasta kiitokset Tapiolle

Joskus niiden rankkojen tunteiden läpi käyminen pelottaa. Mua ainakin pelotti, kun Salaisuuksien hoviin astuessani osasin jo arvatakin, että Tsaarinnan roolissa ei ole helppoa. Ja eihän se helppoa ollutkaan, ei edes koko ajan mukavaa, mutta toisaalta kamalan puhdistavaa ja jälkikäteen hienoa. On mahtava huomata, että voi tempautua niin voimakkaasti "kuviteltujen" tunteiden vietäväksi. On upeaa tajuta, että vaikkei pelatessa oikeastaan tiennyt, mitä teki, niin taakse katsoessa voi huomata löytäneensä hahmosta riisuttuna sen olennaisen - vaikkei sitä tehnyt missään nimessä tietoisesti.

Salaisuuksien hovi oli itkupeli mulle. Hahmo joutui suremaan ensin sairasta ja sitten kuollutta miestään, pelkäämään poikansa ja oman henkensä puolesta, kyseenalaistamaan omaa uskoaan ja lopulta suremaan myös poikansa kuolemaa. Itkin varmaan reilun tunnin melkein tauotta ja olin ehkä jossain pelin vaiheessa melkein oikeassa shokissa. Ei ole helppoa näyttää itseään heikoimmillaan, ei kenellekään meistä. Mulle jää usein itkupelien jälkeen semmoinen vähän jäytävä tunne, että meninkö liian pitkälle tai teinköhän nyt oikein. Mietin usein jälkeenpäin, että oliko toi nyt vähän liian melodramaattista? Ja toki se koettu voimakas tunne ja pelko siitä, että sen tunteen on ylipäänsä näyttänyt, voi sekoittuessaan pitkän pelin väsymykseen purkautua vähän paskoinakin ensifiiliksinä.

Onneksi ensifiilikset menee ohi ja niiden jälkeen tulee jälkifiilikset. Mulla on tyytyväinen olo, vaikka hahmolla oli pelin ajan lähinnä huolta, surua, murhetta, uskonkriisejä, vainoharhaa, shokkia ja pelkoa, eikä juurikaan ilon aiheita. Kaikesta siitä tunteesta ja koetusta pitää vain saada ottaa jonkun aikaa etäisyyttä. Ja on myös todella opettavaista ja helpottavaa huomata, ettei itsensä heikoimmillaan näyttämisestä seuraa pelin ulkopuolella mitään pahaa. Se on rohkaiseva ajatus ja mulle myös henkilökohtaisesti tärkeä opetus, jonka sisäistämisessä tämäkin kokemus varmasti auttaa.

Nyt voin jo ihan vapautuneesti nauraa sille tragikomiikalle, jota pelissä myös kohtasi. Missä muualla kuin larpissa saatat vahingossa kompastua kuolleeseen aviomieheesi pimeässä kappelissa? :D

Rankoista jutuista huolimatta, ja osittain juuri niiden takia, tää harrastus on vaan puhdasta parhautta.
Millaisia on lukijoiden rankimmat larppijutut?