Hiidet Pohjolan Pidoissa

Kuvassa Aidnu, Vaarahisten sankarisamooja. Kuvan otti Jenni Ronkainen.

Viime viikonloppuna elettiin Pohjolan Pitoja, larppia, jossa käytiin kosiokilpailuja Louhen tyttäristä. Tulipa mieleeni, että tämä taisi olla nyt se OIEI:n jokakeväinen kiva sanginjokifantsu. Eikö sellainen ole ollut tapana olla joka kevättalvi? Peliltä odotin peruskivaa fantasialarppailua. Ja sehän siitä sitten tuli: kiva peli, mainio viikonloppu ja hyvä mieli. Odotukset jopa ylittyivät. Olipa myös kerrankin hyvä koomailuyö. Sunnuntai-aamuna auringonpaisteen herätellessä sanginjoen salissa nukkujia, muistin jälleen mistä onnessa on kyse: mukavista hetkistä hyvien ihmisten kanssa.

Itselle peli oli mukavaa hahmopainotteista fiilistelyä omassa pikku porukassa. Pelasimme Vaarahisten heimolaisia, jotka olivat omista syistään joutuneet keskelle juhlallisuuksia. Hahmoni, Aidnu oli Vaarahisten itseoikeutettu sankarisamooja. Rivien välistä oli luettavissa kansamme hieman yksinkertainen ja eristäytynyt luonne ja oman hahmoni Aidnun lapsellinen itsekkyys ja tarve korostaa omaa arvoaan. Hassua on aina hauska pelata. Aidnun oli tarve päästä kyläämme ilmestyneestä vieraasta löytölapsesta eroon. Ja ei kun viemään sitä oppipojan Emelin kanssa kamalien, hirveiden ja julmien pohjolan noitien kylään, mistä kersa mitä ilmeisimmin oli peräisin. Pelko oli tietenkin suuri ettemme vaan paljastu, ja Louhi syö meitä suutuksissan elävältä tai muuta katsellaan jääksi. Useamman kerran tuli vähäjärkisemmille nuorille tiuskaistua, etteivät vain katso pohjolan noitia silmiin, kuolema tai ainakin paha siitä seuraa. Ja kyllä nuo noidat nyt vaikuttavat lähes ihmisiltä kuin oikein yrittävät. Vaan huijausta se on kaikki ja paha meidät perii jos jäämme liian pitkäksi aikaa, ja varsinkin jos jäämme kiinni. Alkoi näyttää siltä että meitä pidettiin jonkinsortin hiisiväkenä, hiittolaisina, joista kerrottiin eriskummallisia tarinoita. Useampaan kertaan tulivat pohjolan noidat ihmettelemään, miten sitä nyt ollaan päiväsaikaan liikkeellä. Miten niin? Etenkin lapsensieppaajiksi meitä mainittiin, ja se ei kyllä kuulostanut hyvältä. Pelko oli nyt kova, että tulevat koko noitajoukolla kyläämme tuhoamaan kunhan saavat kuulla, että meillä on hallussamme yksi pohjolan omista. Mutta (omasta mielestämme) ovelasti juonimalla vältimme vaaran. Puolijätti Piekka meitä neuvoi sen verran että saimme kuulla, että Louhea ei kiinnosta kadonnut kakara pätkän vertaa. Lapsen siskon me löysimme, mutta alkoi tulla sääli omaa pikkuista. Eihän sitä ehkä sittenkään voisi jättää tänne julmien noitien armoille. Piekkaa Aidnu petkutti ovelasti kun tajusi, että meitä luullaan joksikin ihmeen hiisiväeksi. Täydestä meni sekin, että kyläämme ei muka pääse sillä se on suojattu taioilla. Varmasti olisivat tulleet rymyämään sinne koko jättien laumalla, tai vielä pahempaa, Pohjan noidat mukanansa. Meidän kansamme arvostaa omaa rauhaansa ja eristyneisyyttään, eikä välitä olla tekemisissä muiden kanssa. Ja ihan syystä, julmuudessa ja ilkeydessä vaikutelma Pohjan väestä ylsi kyllä tarinoidemme tasolle. Vaan kyllä Aidnuakin pelotti, vaikkei sitä pienemmille voinut näyttää. Kauhea puolijätti meinasi Aidnua löylyttää suutuksissaan ja pahasti, huusi, karjui ja uhkaili. Kauheaa. Ja Pohjan noidat Louhi etunenässä olivat urkkimassa milloin mitäkin tietoja, uhkailivat vielä kaikenlaisella, hienosti ystävällisyyden valeasuun puettuna. Louhi vieläpä yritti pakottaa Aidnun katsomaan itseään silmiin. Meinasi taju lähteä silkasta pelosta. Vaan jääksi muuttumisen onnistui Aidnu älyllään välttämään, laittoi silmät kiinni kun Louhi yritti tuijottaa suoraan syvimpään sisukseen.

Suuri huoli oli vielä, mitä sanovat pienemmät vaarahiset kunhan ollaan kotikylässä. Eivätkai vain lavertele sopimattomuuksia siitä, miten Pohjan väen ruokia on syöty, ja miten noidat muutenkin vaikuttivat ihan tavalliselta, tylsältä väeltä? Etteivät vain kerro, että Louhen sali on rakennettu puusta eikä jäästä, eivätkä sitä että miten ketään ei edes tapettu. Pienellä uhkailulla, kiristyksellä ja lahjomisella Aidnu kuitenkin uskoi saavansa kakarat hiljaiseksi. Paluumatkalla voisi kehittää soveliaampia tarinoita juhlien kulusta ja monia uusia kauhistuttavia lauluja pohjan noidista. Yhden laulun Aidnu jo suunnitelikin juhlissa näkemästään omituisesta kiiltävänahkaisesta naisesta jolla ei ollut sydäntä.

Vaan Louhesta kertova laulu alkaa näin:

Pohjan noita, kolokko akka,
tuo on kauhein tietäjistä,
turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi min inehmot,
kaikki tiesi min jumalat,
myös kuin sitoa sinistä tulta,
aarnihautoja avata.

Kulkee teitä tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jääksi teki järvet, hyyksi hyrskyt,
tuntureille ukonjylyn,
paukkupakkasen puhalteli,
parahti Lapissa lapset,
vaarahiset vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiillos himmeni kodassa.

(mukaelma Eino Leinon Helkavirsiä-kokoelman Kouta-runosta)

PS! Kiitos pelistä Maikille ja Karolle, hahmosta Elisalle.