En tiedä liekö kyse ollut omista liian suurista odotuksista, liian monta kokkia sopassa-syndroomasta, ajanpuutteesta vai siitä että oon vaan kauhian huono larppaaja, hahmoni peli oli minulle pieni pettymys. Toki peli oli ulkoisilta puitteiltaan hieno, ihmiset uskomattoman kauniisti propattuja ja lähes kaikilla muilla pelaajilla kuulemani mukaan hyvä peli, mutta West Endin laululintu vietti suurimman osan pelistään yksin hieman ikävissään. Nautin kyllä fiilistelystä, mutta kun hahmolla on vain yksi läheinen kontakti joka viettää tämän kanssa aikaa ja luonnollisesti haluaa välillä pelata omia juoniaan, ei jäljelle jäävän yksinäisen superjulkkiksen (jolle kukaan ei oikeastaan uskalla tulla puhumaan) osa ole eläytymisen riemujuhlaa. Varsinkaan kun kukaan ei tiedä hahmon häpeällisiä salaisuuksia, joiden johdosta odotin etukäteen peliini riemukkaita häväistysjuttuja ja kiristystä.
Tietysti pelissä oli hyviä ja vaikuttavia hetkiä, esimerkiksi oma oopperaduettoni tai mystikkoruhtinaan ektoplasmaseanssi, ja ne hetket kun ovet aukeavat edessäsi ja viitta nostetaan harteilta valkoisin hansikkain. Kuitenkin se, että hahmoni tärkeimmäksi juoneksi muodostui tämän valkoinen kameli joka myytiin paronittarelle pelin aikana jätti hieman kylmäksi ja mielipiteeni onkin että Henrietta Marigold olisi toiminut paremmin NPC-hahmona, jolloin olisi ollut myös helpompaa tietää mitä hahmolta toivotaan ja minkälaisen vaikutelman tämän tulisi luoda ympäristöönsä. En kuitenkaan kadu osallistumistani peliin, sainhan ommeltua hienon mekon jolle tulee varmasti käyttöä tulevaisuudessa, laulaa, saunoa, kaikkea sitä mistä tässä harrastuksessa pidänkin!
Nyt nostetaan sitten leuka pystyyn ja lähdetään kohti uusia haasteita, elämme nimittäin jännittäviä aikoja. Useampi projekti porisee hiljalleen tulilla, vaikka jo näppejä polttelisi alakaa hämmentämään soppaa. Palaan varmasti asiaan ainakin yhden larpin tiimoilta lähiaikoina, mutta sanonpa vaan että esimerkiksi Korpi-virastossa jyllää jälleen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti